Puhumme usein toimituksessa realismista ja Hollywood-realismista. Medal of Honor edustaa jollakin tasolla ensimmäistä ja Call of Duty jälkimmäistä. Kuivakkuus ja realismi johtavat harvoin erityisen hyviin toiminnallisiin videopeleihin, vaikkakin Operation Flashpointin pelaajat ovat varmasti kanssani eri mieltä.
Medal of Honorilla on ollut erikoinen suhde realismiin. Pelisarja on tunnettu tapahtumiensa historiallisesta tarkkuudesta, mutta samalla sarja on tarjonnut ”siistittyä” sotaa, jolla halutaan tekijöiden mukaan kunnioittaa veteraaneja. Tappaa siis saa, mutta tuloksia ei näytetä. Kuin Fox News!
Realismia
Uudessa pelissä mennään suoraan asian ytimeen ja puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Kampanja sijoittuu Afganistaniin, jossa suoritetaan erikoisoperaatioita kahden päivän ajan. Vastassa ovat taliban-sotilaat, Al-Qaida, tšetšeenit sekä tietenkin tuon maailmankolkan armottoman karut aavikot ja vuoret. Vastustajia tapetaan sadoittain, mutta meininki on todella kliinistä ja siivotun oloista. Afganistanin sodan todelliset kauhut ja talibanien teot eivät pelissä erityisesti näy. Talibanit tietenkin vaihdettiin loppusuoralla Opposing Forces voimiksi moninpelissä.
Pelaaja astuu kampanjan aikana useamman eri sotilaan rooliin, mutta enimmäkseen pelataan eliiteistä eliiteimmillä Tier 1 -sotilailla, joita maailmassa on vain muutama sata. Sen, mitä olen Afganistanin ikuisesta sodasta lukenut, pelin vain muutamasta sotilaasta koostuvien erikoisryhmien toiminta on realistista, mutta se ei tee Medal of Honorista hyvää videopeliä. Tarinaa ei erityisesti rakenneta, vaikka sarjan aiemmat pelit siihen pyrkivätkin, mutta ei sellaisen pakottaminen sotapeliin olekaan erityisen luontaista. Tehtävien välissä katsellaan tapahtumien keskipisteessä olevan komentajan sekä Yhdysvalloissa olevan sotilasjohtajan välistä kahnausta – superkliseiseen tapaan pukumies vaati asioita, joita ei pitäisi tehdä, eikä tarvitse olla ruudinkeksijä arvatakseen, mitä tapahtuu.
Erityistä jännitystä ei pääse missään vaiheessa syntymään, eivätkä isommatkaan toimintakohtaukset onnistu säväyttämään. Kaikki tuntuu kovin tutulta – tulitetaan helikopterista, maalataan kohteita ilmatuelle ja ammuskellaan tarkkuuskiväärillä. Tehtävät on kuitenkin rytmitetty hyvin ja vaihtelua on tuotu esimerkiksi mönkijä-ajoneuvoilla, joilla siirrytään tehtävissä alueilta toiselle. Sotilaallinen realismi on joka tapauksessa Medal of Honorissa huomattavasti autenttisempaa kuin Call of Dutyissa.
Medal of Honor ei ole teknisesti sellainen suoritus, kuin mitä tämän luokan peliltä odotan. Ruudunpäivitys pätkii ja grafiikka on keskinkertaista. Toki tältähän Afganistanin sotatanner näyttää, mutta tylsä ilme haittaa. Jotkut voivat pitää kuivakkuudesta, minä en. Tämän tason pelin pitäisi määrittää kaapin paikka sekä pelillisesti että audiovisuaalisesti, mutta teknisen toteutuksen tason kömpelyys yllättää.
Läppää riittää
Odotin Medal of Honorilta kaikin puolin enemmän. Tämän piti olla sarjan comeback, todellinen uhka Call of Dutylle, joten olen yllättynyt siitä, kuinka tasapaksuksi kampanja jää.
Perusasiat, kuten miltä ampuminen tuntuu, ovat kunnossa. Ampuminen on napakkaa, ja melkein jokainen ase tuntuu hyvältä käyttää. Ampumisessa on myös tarvittavaa tarkkuutta. Puukotukset ovat tehokkaita, ja usein vastustajat reagoivat sen verran hitaasti, että pelaaja voi syöksyä ja listiä vihollisia varsin helposti tällä tavalla, vaikka vaikeustaso olisikin tapissa.
Pelaaja kulkee myös harvemmin yksin, sillä mukana kulkee lähes aina taistelupari, ja autenttista dialogia riittää. Positiivista on se, että läpänheiton ohella omat koneen ohjaamat taistelijat tappavat tehokkaasti vihollisia. Sen huomasin, kun olin yllättäen vaikeassa tilanteessa ilman asetta. Syöksyin vain suojapaikasta toiseen, ja muut Tier 1 ryhmän jäsenet eliminoivat vastustajia. Omilta voi myös pyytää ammuksia tavallisiin aseisiin, mutta jos ottaa vihollisen aseen, ei omilla kavereilla ole niihin tietenkään ammuksia. Hieman ärsyttävästi omilla on paha tapa juosta pelaajan tulilinjalle, vaikka tämä olisi ollut jo ampumassa sekuntien ajan korkeasta polviasennosta.
Lahjakkaan Ramin Djawadin usein henkevä musiikki yrittää tuoda tunnelmaa pelaamiseen, mutta hänen työnsä hyödyntäminen jää puolitiehen. Sen sijaan äänitehosteet ja dialogi ovat kovaa luokkaa – Battlefieldin HD-äänimaailma on siirretty Medal of Honoriin hyvällä menestyksellä. Tulitaistelut kuulostavat todella hyviltä, ja hahmojen välinen dialogi on hyvin näyteltyä ja autenttista. Nämä asiat edesauttavat muutoin latteaa tunnelmaa.
Moninpeli pelastaa paljon
Moninpeli on Battlefieldista tutun DICEn käsialaa, ja se onkin melko pätevää työtä, vaikkakin se kärsii identiteettiongelmasta. Moninpeli tippuu Battlefield: Bad Company 2:n ja Modern Warfaren välimaastoon – kartat ovat keskimäärin pienempiä kuin Battlefieldissa, eikä ajoneuvoja juuri ole, mutta toiminta on selvästi hillitympää kuin Modern Warfaressa, vaikka yhtäläisyyksiä on paljon.
Vihollisia tappamalla saa pisteitä, jotka avaavat kertakäyttöisiä ominaisuuksia kuten viholliset paljastavan tutkan, kranaattipommituksen ja risteilyohjuksen. Tämä on lainattu suoraan Modern Warfaresta, ja erona on vain se, että tappojen sijaan ominaisuudet avataan pisteillä, joita tulee tapoista, assisteista ja niin edelleen. Nurkassa nyhjäämistä vähentää tehokkaasti sekin, että esimerkiksi kranaattipommitusta tilatessaan ei näe karttaa koko kentästä lintuperspektiivistä à la Modern Warfare, vaan pelaajan pitää määrittää kohde taistelukentällä kiikaroimalla kohdetta, mikä on tietenkin riskialtista puuhaa. Se tekee erikoisominaisuuksien käyttämisestä paljon Modern Warfarea suunnitelmallisempaa.
Suurempi realismi on tervetullutta, sillä moninpelissä ei myöskään ole MW:n ärsyttäviä asioita kuten metrien päästä suoritettavia melee-tappoja tai juggernaut-perkin kaltaisia asioita, jotka tekevät pelaajista epäluonnollisen kestäviä luodeille.
Moninpelissä voi valita kolmesta eri hahmoluokasta, jotka eivät eroa toisistaan erityisen paljon. Kokemuspisteet tuovat uusia aseita, tähtäimiä, isomman lippaan ja niin edelleen. Jokaisella hahmoluokalla on oma kehityskaarensa, joten erikoistuminen kannattaa.
Moninpelissä, etenkin deathmatchissa, ei voi juoksennella päättömästi avoimilla alueilla, sillä pelissä kuolee hetkessä – avoimessa ympäristössä olevat pelaajat ovat helppo kohde. Niinpä MOH:in moninpeli on taktisempaa ja hidastempoisempaa, sillä suojan hyödyntäminen on hyvin tärkeää ja yksi vastaan yksi tilanteissa ei juurikaan ole mahdollista paeta.
Moninpelissä on kovin vähän karttoja, ja vaikka osa niistä onkin todella hyviä, niin käsittämättömät näkymättömät seinät vaivaavat ja teknologia ei täysin vakuuta tälläkään saralla, vaikka käytössä onkin eri pelimoottori kuin yksinpelissä. Jonkinlaista viivettä oli havaittavissa joka ottelussa.
Tekijät ovat yrittäneet hakea Medal of Honorille uutta identiteettiä eivätkä he ole lähteneet (täysin) kopioimaan Call of Dutyn Hollywood-sotaa, vaan Medal of Honorin moninpelissäkin on panostettu enemmän realismiin. Se on hyvä ratkaisu, mutta koko peli tuntuu viimeistelemättömältä ja kiirehdityltä, vaikka tekijät ovat puhuneet peräti kolmen vuoden kehitysajasta.
Yksinpeli tarjoaa joitakin hyvä hetkiä ja moninpeli huomattavasti enemmän. Jälkimmäinen pelastaa paljon, mutta odotuksia ei täytetä.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:14]
Kun haluaa sotaräiskintäpelien saralla haastaa nykyisen kuninkaan eli Call of Dutyn, on syytä omata riittävästi paukkuja. Rima on etenkin jo pakollisen verkkomoninpelin suhteen niin korkealla, että vähempi kuin vähintäänkin loistava peli ei vain riitä. Medal of Honorin paluu jää kaikista ennakko-odotuksista huolimatta melko latteaksi esitykseksi – etenkin ja lähinnä yksinpelin osalta.
Pelaajat, jotka pitivät Modern Warfare 2:n yksinpeliä liian lyhyenä, tuskin ilahtuvat tiedosta, että Medal of Honorissa se on vieläkin lyhyempi – vain noin neljä tuntia. Nykypäivänä se on puhtaassa yksinpelissä jopa anteeksiantamattoman vähän. Lyhyen yksinpelin voisi vielä antaa anteeksi, jos se tarjoaisi ennennäkemättömän huikean pelikokemuksen, mutta näin ei käy. Kokonaisuus on tarkasti käsikirjoituksen mukaan etenevä ahdas ja yllätyksetön räiskintäputki, josta käytännössä puuttuvat vain raiteet. On pakko myös ihmetellä tämän tasoisen julkaisun melko vaatimatonta teknistä toteutusta ja ulkoasua, varsinkin verrattuna kilpailijoihin.
Ampuminen ja aseiden tuntuma ovat kuitenkin kohdallaan ja yksinpelin hyviin puoliin kuuluu myös sen ennalta paljon hehkutettu todenmukaisuus. Amerikkalaisten erikoisjoukkojen ja sotilaiden toimintaa Afganistanissa koetaan usealtakin eri kantilta, mutta todenmukaisuuden huonoksi puoleksi voidaan laskea se, ettei se ole kovinkaan säväyttävää puuhaa. Niinpä juonikuvio jää hyvin persoonattomaksi ja pelatut sotilaat ovat lopulta vain rattaita suuressa koneistossa – aivan kuten oikeastikin.
Onneksi moninpeli pelastaa paljon. Sen on tehnyt yksinpelistä erillinen tiimi eli Battlefield-sarjasta tuttu DICE, joka tietää, kuinka verkkoräiskintää tehdään. Moninpeli näyttää paremmalta ja tarjoaa nopeatempoista jalkaväkisotaa, joka koukuttaa nopeasti ja pyyhkii yksinpelin jättämän pahan maun suusta nopeasti. Kyseessä ei ole Bad Companyn tai Modern Warfaren kaltainen massiivisen syvällinen kokemuksen keräämisen savotta ja erikoiskykyjen viidakko, vaan kevyempi ja siksi myös helpottavan rentouttava verkkoräiskintä. Suoraviivaisuus on nyt selkeä valtti. Pelityyppejä on juuri sopivasti erilaisia ja oikeastaan kaikki niistä toimivat mainiosti. Myös karttasuunnittelu on hyvää, joskin liian pian alkaa tuntua siltä, että niitä pitäisi olla enemmän. Ympäristöjen liiallinen samanlaisuus ei auta asiaa.
EA on itse todennut, että Medal of Honorin paluu on pitkän tähtäimen projekti. Hyvä niin, sillä uudeksi aluksi tämä peli jättää todella paljon toivomisen varaa, etenkin yksinpelinsä osalta. Call of Duty on kuitenkin melkoinen jättiläinen kaadettavaksi, ja tämän pelin perusteella seuraavan Medal of Honorin on onnistuttava todella hyvin, jos EA haluaa sarjasta pitkäikäisen myyntivaltin.