The Medium -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden maaliskuun 2021 numerossa 220. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Kahden maailman kauhukökköilyä
Puolalaisen Bloober Teamin tehtailemat kauhupelit ovat vuosien varrella osuneet, jos eivät aivan napakymppiin, niin ainakin usein sinne päin. The Mediumia on työstetty pitkään ja hartaasti, joidenkin lähteiden mukaan aina vuosituhannen alkuhämäristä saakka. Pelin kivijalkana toimiva kahden maailman kikkailu tuli kuitenkin teknisesti mahdolliseksi vasta uuden laitesukupolven myötä.
Tarina käynnistyy lupaavan oloisesti päähahmo Mariannen saatellessa kasvatti-isänään toiminutta Jackia manan maille. Heti alkumetreillä kuvioihin pyyhältää mysteerimies Thomas, joka tuntuisi tietävän yllättävän paljon sekä Mariannesta että tämän piilevistä kyvyistä. Kutsu vie ennakkoluulottoman sankarimme syrjäseuduille rapistumaan jääneeseen Niwa-hotelliin, jolla on hämärä menneisyys. Rönsyilevässä ja alkuun turhan hitaasti etenevässä tarinassa käsitellään yllättävänkin arkoja aiheita, joiden lankoja solmitaan yhteen hieman hätäisesti aivan pelin kalkkiviivoilla. Tarinallista rytmitystä olisi voinut petrata huomattavasti.
Pelaajille esitellään heti kättelyssä Mariannen poikkeava taito sukkuloida sulavasti materiaalisen ja henkimaailman välillä. Idea on paperilla oikein pätevä, eikä jaetun ruudun toteutuskaan ole lopulta yhtään pöllömpi ratkaisu. Valitettavasti se tuntuu olevan The Mediumin ainoa kantava idea, sillä kaikki pulmanratkonta nivoutuu yhden ja saman kikan ympärille. Maailmojen vaihtelu ei tempaise missään vaiheessa mukaansa, sillä pelaaja ei voi loikkia miljööstä toiseen kuin hyvin pitkälti ennalta määrätyissä paikoissa.
Aivonystyröitäkään ei tarvitse vaivata oikeastaan missään kohdin. Ongelmat ovat alusta loppuun aivan liian helppoja, ja ratkaisu löytyy yleensä lähimmän nurkan takaa. Ainoastaan aivan tarinan lopussa vastaan tuli tilanne, joka pakotti turvautumaan ulkopuoliseen apuun, mutta väittäisin rehvakkaasti tämänkin johtuneen epämääräisistä kuvakulmista ja tapahtumapaikan sekavasta suunnittelusta.
Enimmäkseen Mariannea kuljetetaan raastavan kapeaa putkea pitkin, eikä pelaajalle jätetä nimeksikään vapautta saati mahdollisuuksia edetä haluamallaan tavalla. Erääseen pulmaan onnistuin löytämään ratkaisun etukäteen omia reittejäni, mutta juoni ei suostunut nytkähtämään eteenpäin ennen kaikkien siihen vaadittujen johtolankojen koluamista ja dokumenttien lukemista. Minkäänlaista vapaudentunnetta ei pääse muodostumaan juonen edetessä jatkuvasti ennalta määrättyä polkua pitkin. Jopa ympäristöihin ”piilotetut” ekstrasälät ovat noukittavissa enimmäkseen ilmiselvimmän reitin varrelta.
Mikäli mutkia vetää aavistuksen suoraksi, The Mediumia voi kutsua paikoitellen jopa kävelysimulaattoriksi, sillä sen verran olematon määrä pelimekaniikkoja on heitetty mukaan menoa siivittämään. Taistelua ei ole käytännössä lainkaan, pulmanratkonta ei vaadi sanottavasti pähkäilyä, eikä vuorovaikutusta ympäristön kanssa ole nimeksikään. Niwan kapeille käytäville ei pääse eksymään edes yrittämällä.
Pelon ilmapiiriä pyritään luomaan välillä kuvioihin ilmestyvällä ja Troy Bakerin ratkiriemukkaasti ylinäyttelemällä The Maw -demoniotuksella. Nämä kohtaukset lienee suunniteltu hiiviskelyä silmällä pitäen, mutta useimmiten vaivattomin ratkaisu on kipittää kylmänviileästi muka-uhkaavan vihulaisen ohitse. Matkan varrelle ripotellut pari takaa-ajokohtausta taas menevät läpi äkkikuolemin yritys ja erehdys -periaatteella, sillä useimmiten pelaaja eivoi tietää, mitä seuraavan nurkan takana odottaa. Tämä on laiskaa pelisuunnittelua.
The Medium ei onnistu kauhunkaan saralla. Tyhjänpäiväisiä äkkisäikäytyksiä ei ole mukana kuin parissa kohtaa, mutta rankkojen aiheiden käsittely ja synkeähkö miljöö eivät tällä kertaa riitä luomaan painostavaa tunnelmaa kuin hetkittäin. Tunnelmaa vesittää myös Mariannen itsensä viljelemä rennonletkeä yksinpuhelu, mikä sotii aivan liiaksi psykologisia kauhuelementtejä vastaan.
Äänimaailma sentään on mallikkaasti kohdillaan varsinkin kuulokkeiden tai hyvän äänijärjestelmän kautta. Musiikkipuolelle on pestattu Silent Hill -veteraani Akira Yamaoka, jonka melodiat luovat hämärää fiilistä mutta eivät tällä kertaa yllä säveltäjän ikimuistoisempien teosten tasolle. Kokonaisuutena esimerkiksi Bloober Teamin edellinen tuotos Blair Witch onnistui huomattavasti tehokkaammin painostavan tunnelman luomisessa.
The Medium hylkää säälittä vanhan konsolisukupolven kehittäjien mukaan teknisten rajoitusten vuoksi. Kahden samanaikaisen maailman piirtäminen vaatii luonnollisesti tehoa, mutta muutoin miljöö voisi taatusti rullata enemmän tai vähemmän mallikkaasti myös vanhalla raudalla. Mutta ei hätää, se mitä graafisessa loistossa hävitään, voitetaan puolalaistaiteilija Zdzisław Beksinskiltä inspiraatiota saaneessa taidesuunnittelussa. Erityisesti henkimaailmaa kolutessa ruudulle maalaillaan oikein tunnelmallisia maisemia. Harmi vaan, että näitä paikkoja ei pääse tutkailemaan vapaasti kameran kulkiessa tiukasti ennalta määrättyjä raiteita pitkin. Tämä residentevilmäinen valinta on taatusti harkittu, mutta se latistaa väkisinkin viehätystä, varsinkin kun poukkoilevat kamerakulmat sekoittavat silloin tällöin suuntavaistoa. Mariannen ohjaaminen taas on hämmentävän kankeaa, vaikka ihan vanhan kunnon tankkiohjauksen tasolle ei onneksi taannutakaan.
Kohtuullisen lupaavista aineksista kasattu The Medium ei onnistu valjastamaan kelpoja ideoitaan järin toimivaksi kokonaisuudeksi. Kahden maailman pelimekaniikka jättää toivomisen varaa ja typistyy lopulta puolivillaiseksi kikkailuksi. Tarinan läpäiseminen vie elämästä kuitenkin vain seitsemisen tuntia, joten Xbox Game Pass -valikoimaan The Medium on mainio lisä.