Mercenaries 2: World in Flames

World in Flamesin kovasti hehkutetut täysin tuhoutuvat ympäristöt onkin rakennettu kokonaan suurista Lego-palikoista, jotka maahan tippuessaan haihtuvat taianomaisesti ilmaan!

2.10.2011 16:07

Mercenaries 2: World in Flames on kaukaa kaunis ja monestakin syystä. Peli näyttää visuaalisesti hyvältä suuressa mittakaavassa, mutta lähempi tarkastelu osoittaa ulkokuoren olevan kantilleen varsin keskinkertainen. Tarkoitukseen sopivan yksinkertainen ja älyvapaa tarina puraisee pakaroista kiinni heti alussa, mutta jättää pelaajan jo hetken päästä harhailemaan täysin vailla merkitystä Venezuelan kokoiselle hiekkalaatikolle. Rellestäminen ja tuhon kylväminen kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin jaksaa sekin alussa kiinnostaa, mutta ei kokonaista peliä pelkästään yhden kortin varaan voi rakentaa. Napalmia sataa solkenaan taivaalta ja räjähdykset ovat toki komeita, mutta ne on nopeasti nähty.

Pandemic Studiosin aikuisten asehippaleikeille pystyttämä värikäs leikkikenttä on jatkoa vuonna 2005 julkaistulle pelille nimeltään Mercenaries: Playground of Destruction. Siinä pelaaja ohjasti palkkasotilasta, joka tasapainoili Pohjois-Koreassa useiden omaan napaansa tuijottavien joukkojen välissä tehden töitä aina sille, jonka keikka kasvatti eniten tilipussia. Peli sekoitti yhteen myöhempien Grand Theft Autojen tyylisen avoimen pelimaailman ja kieli poskella käsikirjoitettua toimintaa, joka sai paikka paikoin aikaan oivaltavia, hauskoja tai yksinkertaisesti vain tahattoman koomisia tilanteita. Se yksi asia, jossa ensimmäinen Mercenaries kuitenkin epäonnistui, oli se kaikkein tärkein. Kaikista mahdollisista rajan takaisista länsimaisista ennakkoluuloista ja kliseistä tislattu Pohjois-Korean karikatyyri ei ollut mikään Vapauden tai Paheiden maa, vaan tyhjä, eloton ja itseään toistava.

Mikäli Liberty City on perusolemukseltaan hiekkalaatikko, Mercenariesin Pohjois-Korea tai Venezuela ovat ensimmäisen pelin otsikonkin mukaisesti nimenomaan leikkikenttiä. Edellisessä hauskanpito perustuu itsenäisiin oivalluksiin, asioiden äkkiväärään soveltamiseen ja oman mielikuvituksen rajoihin, kun hiekkakakuista taputellaan tai muokataan ihan mitä tahansa. Leikkikentällä mahdollisuudet taas ovat usein valmiiksi annettuja. Siellä mennään yhdestä keinuhevosesta toiseen – ja välillä käydään pyörimässä pari kierrosta pienessä lasten karusellissa. Onkin sitten kaikin puolin vain ja ainoastaan pelaajasta itsestään kiinni, että kummasta tavasta löytää sen oman juttunsa.

Kapitalismi kunniaan!

World in Flames aloitetaan samaan tyyliin kuin ensimmäinenkin Mercenaries. Pelaaja valitsee itselleen oman pelihahmonsa kolmesta keskenään hieman erilaisesta palkkasotilaasta, joista jokainen on tuttu jo edellisestä pelistä. Toisaalta kun ruotsalaisen (anti)sankarin Mattias Nilssonin ääninäyttelijänä toimii itseoikeutetusti jälleen Peter Stormare, jäävät muutenkin turhan varovaisesti tai värittömästi kirjoitetut Jennifer Mui ja Chris Jacobs auttamattomasti jälleen kerran paitsioon. Alussa oma työnantaja kuitenkin viilaa pelaajaa ikävästi linssiin ja ampuu tätä vieläpä suoraan takalistoon.

Heti kättelyssä käy siis harvinaisen selväksi se, että kakkososan ”tarina” on haluttu tehdä henkilökohtaisemmaksi kuin ensimmäisen pelin aloitus, joka itse asiassa muistutti hyvin pitkälti sitä, miltä pelaajasta itsestään tuntui pudotessaan keskelle tapahtumia, joita ei selitelty tai alustettu millään tavalla. Lukuisten korttipakkapahisten sijasta pelaajan tähtäimessä on nyt koko pelin ajan selkään puukottaja Roman Solano, joka onnistuu nousemaan toimillaan myös Venezuelan diktaattoriksi pelin alussa. Temppuilullaan hän kuitenkin polkaisee maan tasapainottomaan tilaan, jossa jälleen kerran erilaiset ryhmittymät yrittävät kupata sodan raiskaaman maan kurimuksesta viimeisetkin veripisarat itselleen. Oman käden oikeutta ja pelaajan palveluksia kaipaavat tällä kertaa muun muassa ylikansallisen öljy-yhtiön oma yksityinen armeija sekä ensimmäisen pelin venäläismafian korvaava rastafari-rosvojoukko. Toisin sanoen Venezuelan luotien ja räjähdysten ekonomisen tilanteen taustalla sykkii kuitenkin se sama perikapitalistinen järjestelmä, jossa pelaaja voi kulloinkin valita itseään kiinnostavan tehtävän – ja kasvattaa omaa tilipussiaan kylvämällä mahdollisimman reippaasti tuhoa ympärilleen.

Rahalla saa ja hevosella pääsee, kuten me kaikki tiedämme. Venezuelan kovalla valuutalla voi ostaa itsensä irti kiperistä tilanteista esimerkiksi tilaamalla tiukan paikan tullen ilmaiskuja poistamaan tietä tukkivia esteitä tai kylvämään pelkoa paikallisen sotilasjuntan uhrilampaisiin. Hauskuus perustuu sekin vanhaan tuttuun eli erilaisilla ajoneuvoilla täysin valtoimenaan tapahtuvaan hurjasteluun, lähes loputtomaan tuhon kylvämiseen ja tällä kertaa myös varsin perusteellisesti tuhoutuville ympäristöille hekotteluun. Tämän Mercenaries 2: World in Flames kyllä osaakin. Pelaaminen itsessään on varsin mutkatonta, helposti omaksuttavaa ja ennen kaikkea hauskaa. Valitettavasti tämä ei vain yksin riitä.

Täsmäisku Legolandiaan

Dramaturgisesti henkilökohtaisempi ote juonenkuljetuksessa on onnistunut ratkaisu. Solanon ampuma petturuuden luoti kutittelee vertauskuvanomaisesti pelihahmon pakarassa – tai pelaajan itsensä mielessä – tavalla, joka antaa edes jonkinlaisen päämäärän ja tunteen tarkoituksenmukaisuudesta. Pelkkä adrenaliinisankarointi tai hapuileva palkkapussin paisuttaminen ei ensimmäisessä osassa nimittäin kantanut kovinkaan pitkälle. Valitettavasti on samaan hengen vetoon sanottava, että World in Flames ei jaksa sekään kannatella tarinaansa kovin pitkään. Hyvä alkuasetelma hukkuu eri ryhmittyen välissä kikkailuun ja Solanon ruma kuuppa katoaa sekin tähtäimestä jonnekin alitajuntaan. Paikkojen pistäminen halki, poikki ja pinoon on toki hauskaa, mutta yksi idea voi kantaa kuitenkin vain tietyn matkaa.

Visuaalisesti Mercenaries 2 ei täysin vakuuta. Nopealla vilkaisulla itse peli on erittäin kulmikas ja pelimoottorin läpi pakotetut välianimaatiot ovat lähes kiusallisen kömpelöitä. Samalla peli kompastuu täsmälleen samaan allikkoon kuin edeltäjänsä. Pelialueet yksinkertaisesti tuntuvat kummallisen autioilta, koska vuorokauden ajasta riippumatta kaupunkien kaduilla ja kylänraiteilla talsii vain muutama tylsämielinen siviili. Venezuelan ruudinkatkuinen arki ei välttämättä houkuttele ulkoilmaharrastusten pariin, mutta Solano tuntuu tyhjentäneen rahakirstun lisäksi koko maan sen asukkaista. Ja mikä on kaikkein pahinta: World in Flamesin kovasti hehkutetut täysin tuhoutuvat ympäristöt onkin rakennettu kokonaan suurista Lego-palikoista, jotka maahan tippuessaan haihtuvat taianomaisesti ilmaan! Erityisesti puiden tykittäminen raskailla aseilla on sinänsä varsin herkullista ajanvietettä, mutta kun palmut rytisevät usein pariksi yhteismitalliseksi kappaleeksi, joutuu epäuskonsa pitämään väkipakolla lomalla.

Samalla on totta kai muistettava se, että äärimmäisen tiukankaan toiminnan tiimellyksessä pelin ruudunpäivitys ei pahemmin notkahda. Kun piirtoetäisyys kautta rantain pysyttelee sekin äärimmäisen vakuuttavana, voi kaikkein pahimmat kauneusvirheet jättää heti kättelyssä omaan arvoonsa. Mercenaries 2: World in Flames tarjoaa kaiken kaikkiaan yli 150 ajoneuvoa, useita kymmeniä aseita ja äärimmäisen mielenkiintoisen yhteistyöpelitilan, joten täysin toivottomaksi tekeleeksi sitä ei voi pahalla tahdollaankaan haukkua. Pelin tekijöiden omien sanojen mukaan tärkeintä on toiminta ja paikkojen pamautteleminen päreiksi. Tässä pikkuytimessään World in Flames onnistuu olemaan hauska. Kysymys on kuitenkin siitä, että miten pitkälle tämä yksin kantaa.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:14]

Pelien jatko-osia on monenlaisia. Mercenaries 2 kuuluu niiden joukkoon, joita voi sanoa ensimmäisen pelin modernisoiduksi versioksi. Se on siis monin tavoin lähes identtinen ensimmäisen osan kanssa. Tämä on tietenkin hyvä uutinen siitä pitäneille, vähemmän hyvä niille, joita pelin puutteet jäivät vaivaamaan.

Mercs 2:n suurin ongelma on sama kuin alkuperäisessäkin. Peli pyrkii olemaan GTA-pelien kaltainen avoimen maailman peli, mutta kun tapahtumapaikka on sotatila, ei tarpeeksi vaihtelevaa tekemistä oikein tahdo löytyä riittävästi. Suurin osa tehtävistä ja vapaasta sekoilusta on pelkkää räiskintää ja ajoneuvoilla riehumista, joka jaksaa viihdyttää GTA-pelien kaupungeissa, mutta Mercs 2:n sotatantereella taas ei – tai ei ainakaan tarpeeksi paljon, ettei siihen alun jälkeen vähän kyllästyisi. Paras uudistus on oman palkkasotilasjoukon tuunaus, joka tuo pientä roolipelimäistä tuntua sotimiseen.

Mainostettu ympäristöjen kauttaaltaan tuhoutuminen taas ei lopulta oikein lunasta odotuksia. Kaikki menee kyllä mäsäksi, mutta sen suurempaa tarkoitusta siitä on turha etsiä. Grafiikkakaan ei säväytä, etenkään verrattuna samanhenkiseen GTA IV:ään.

Jos pidit ensimmäisestä Mercenariesista, ei jatko-osan hankkimista kannata sen suuremmin pohtia. Lisää samaa on luvassa pienillä, mutta lopulta ei niin tärkeillä uudistuksilla varustettuna. Niin, ja palaahan Peter Stormare rooliinsa ruotsalaisena sekopääpalkkasotilaana. Plussaa sekin monille.

6/10
Lisää luettavaa