Metal Gear Solid V: The Phantom Pain

The Phantom Pain tuntuu kaivatulta yhdistelmältä Peace Walkeria ja Ground Zeroesia, unohtamatta halukkuutta tarttua härkää sarvista synkkien teemojen suhteen

20.3.2016 16:30

Huom! Arvostelu on päivitetty versio Pelaaja-lehdessä 156 julkaistusta alkuperäisarvostelusta, joka perustui arvosteluteknisistä syistä 30 pelituntiin. Päivitetty versio pohjautuu laajempaan peliaikaan, jonka aikana mm. pelin päätarina on läpäisty.

Miehet maailmaa myymässä

Uuden Metal Gear -pelin julkaisua tuntuu edeltävän tietty kaava. Sarjan luoja Hideo Kojima puhuu avoimesti viimeisestä kerrasta, kun osallistuu sarjan tekemiseen, fanit janoavat vastauksia kysymyksiin, ja lupauksissa puhutaan aiempaa monipuolisemmasta Metal Gearista. Tällä kertaa viivan alle jää kuitenkin normaalista poikkeava summa.

Pelaajia kiusoiteltiin Metal Gear Solid V:llä jo viime vuonna Ground Zeroes -episodin myötä. Pian Peace Walkerin tapahtumien perään sijoittuva hiippailupeli toimi samalla tavalla kuin Metal Gear Solid 2:n tankkeriosio eli esitellen uuden sukupolven teknisiä ja pelillisiä mahdollisuuksia. Ground Zeroesin loppunäytöksessä Big Boss ja hänen johtamansa Militaires Sans Frontières joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Vanhasta öljynporauslautasta kyhätty Mother Base tuhoutuu täysin ja Snake itse joutui koomaan yhdeksäksi vuodeksi.

Kun Big Boss lopulta herää kyproslaisessa sotilassairaalassa, lähtevät tapahtumat välittömästi liikkeelle ylikierroksilla. Vanhojen ystävien avulla Snake pääsee jollain tavoin takaisin elävien kirjoihin. Snaken oikeana kätenä toiminut Benedict ”Kaz” Miller ja yllättäen samalta puolelta löytyvä Revolver Ocelot ovat panneet vuosien varrella hösseliksi ja perustaneet uuden Diamond Dogs -palkkasotilasyrityksen elinkeinon harjoittamiseksi. Big Bossin palattua remmiin on aika laajentaa toimintaa ja lähteä hakemaan vastausten lisäksi ennen kaikkea kostoa.

 

The Phantom Painin kantava teema onkin juuri kosto. Herman Melvillen klassikkokirjasta, Moby Dickistä, lainatut hahmonimet näkyvät pitkin peliä, eikä yhtäläisyyksiä kirjan hahmoihin ole vaikea löytää. Huomioitavaa on myös koston sävy: tarkoitus ei ole päästä tasoihin, vaan viedä syyllisenä pidetyiltä kaikki mitä heillä on. Tarinat opettavat, että totaalisessa kostossa usein palaa myös oma koti, eikä peli peittele, että salaperäistä Cipheriä jahdatessa myös läheisten ylle roiskuu.

Koston lisäksi käsitellään myös muita aiheita, usein muutaman tehtävän pituisina paketteina. Pelin tunnelma vaihteleekin leppoisasta vanhojen tuttujen näkemisestä aina sisuskaluja vääntävään kauhuun. Muutamat The Phantom Painin tilanteista ovat hyvällä tavalla iljettäviä, ja koomasta toipuvan Big Bossin ja samalla pelaajan herkkyys korostuu usein näissä tilanteissa voimattomuutena kauhuja vastaan.

Big Boss tuntuu poissaolevalta myös muuten. Kiefer Sutherland tekee hyvää työtä Venom Snaken äänenä, mutta Snake puhuu vain kun hahmolla todella on lisättävää keskusteluun. Suurimman osan ajasta kyseessä on hiljainen protagonisti. Autiota pelissä ei silti ole, sillä leijonanosa dialogista tapahtuu Kaz Millerin (Robert Atkin Dowes) ja Revolver Ocelotin (Troy Baker) toimesta. Miesten eriävät mielipiteet tuovatkin hyvin maustetta tehtävien ohjeistukseen.

Valitettavasti pelin tarinankuljetus kärsii erityisesti loppupuolella kiireisestä viimeistelystä ja leikatusta sisällöstä. Pelisarjassa, joka tunnetaan yltäkylläisistä välinäytöksistä, tuntuu oudolta ettei The Phantom Painissa tule palkitsevia näytöksiä edes silloin, kun pelaaja niitä todella toivoo. Ratkaisuvaiheiden jälkeen saatavat ääninauhat sitovat onneksi juonenpalaset yhteen siedettävästi, mutta radiokuunnelmat tuntuvat hätäratkaisulta verrattuna elokuvalliseen näyttämiseen.

 

Mekaanisesti The Phantom Pain yhdistelee Ground Zeroesin realistisemman hiippailun Peace Walkerista tuttuun tehtävistä ja tukikohdan hallinnoinnista koostuvaan rakenteeseen. Yhdistelmä tuo pelille reilusti pituutta ja yhdessä sivutehtävien kanssa takaa sen, että mieluisaa tekemistä löytyy aina. iDroid-älylaitteella voi hallinnoida tukikohdan asioita jopa puskassa piileskellessään.

Tehtävät koostuvat yleensä kohteen noutamisesta tai sen eliminoinnista. Monet päätehtävistä tuntuvat turhanpäiväiseltä suorittamiselta, mutta onneksi Side Ops -sivutehtävät tarjoavat lisäpalkintojen lisäksi edes hiukan vaihtelua. Suurin osa tehtävistä on onneksi joustavia toteuttamisen suhteen, joten tilanteet voi yleensä hoitaa parhaaksi näkemällään tavalla. Tarjolla on uskomattoman laaja valikoima aseita ja työkaluja eri tyyleihin ja tilanteisiin. Tekoäly ei kuitenkaan odottele passiivisesti pelaajan tekemisiä, vaan saattaa esimerkiksi olosuhteiden muuttuessa siirtää kohdetta. Vastaavasti vaihtuvat vuorokaudenajat ja säätilat luovat tunnelman lisäksi mahdollisuuksia, sillä öinen sadekuuro on pelaajan todellinen ystävä.

Mikäli kentällä pyörii useamman tehtävän ajan, saattaa helposti huomata, ettei The Phantom Painin avoin maailma ole aivan esimerkiksi Grand Theft Auto 5:n tasoinen elävä järjestelmä, mutta tekemistä ja hauskuutta on silti luvassa yllin kyllin maastossa ja vartioasemissa meuhkatessa. Yksi hauskimmista keräiltävistä asioista ovat c-kasetit, jotka sisältävät kaikkea sotilaiden terveisistä kasaripoppiin.

Viholliset reagoivat pelaajan tekemisiin myös pitkällä tähtäimellä, sillä esimerkiksi pääosumiin vastataan jakamalla joukoille kypärät. Pelaajan siirtyessä muihin keinoihin käyttävät sotilaat panssariliivejä, mellakkakilpiä ja hämääviä pahviukkoja. Vastauksena voi kehitellä itselleen järeämpää aseistusta tai lähettää Diamond Dogsin sotilaat sabotoimaan vihollisen varustevarastoja. Eskalaatio on todellinen vitsaus pelin sodankäynnissä.

Analysoidessaan Big Bossin luisumista hulluuteen peli myös tarkkailee pelaajan käyntejä Mother Basessa, likaisuutta sekä taipumusta ottaa vahinkoa. Valitettavasti vanha ruokapohjainen energiapalkki on korvattu verisellä ruudulla ja pienellä luotiensulattelutauolla. Järjestelmä on kuitenkin tasapainotettu sopivasti Metal Gearia ajatellen, eikä lyö niin yli kuin esimerkiksi Call of Dutyissa.

 

Alueella liikkuminen käy usein yksinäiseksi. Ensimmäinen seuralainen on Big Bossin oma hevonen, D-Horse (Diamond Horse). Red Dead Redemptionista tuttu tyhjästä ilmestyvä hevonen toimii mainiona apuna välimatkoja taitettaessa ja vihollistukikohtia kierrettäessä. Mikäli tehtävä ei tarvitse hevosvoimia, voi apuriksi pyytää hevosen sijasta vaikkapa DD-koiran (Diamond Dog), joka merkkaa viholliset salamannopeasti ja osaa luoda harhautuksia. Tärkeintä apureiden kanssa on vietetty laatuaika, joka määrittelee käytössä olevat kyvyt.

Ohjaukseltaan The Phantom Pain jatkaa Ground Zeroesin linjaa. Joitain komentoja on hiottu edelleen, joten lopputuloksena on kokonaisuus, jonka oppii hetkessä ja joka tuntuu erittäin luontevalta. Tilanteita pelastava refleksihidastus on sopiva myönnytys tutkattomalle hiippailulle ja vartijoiden monimutkaisille reiteille. Mikäli on valmis rajoittamaan tehtävästä saatavaa arvosanaa, peli tarjoaa myös muita apukeinoja aina näkymättömäksi tekevästä kanahatusta vihollisen ilmapommittamiseen.

Moninpeli on jälleen mukana Metal Gear Onlinen muodossa. Valitettavasti kaveriräiskintä lykkääntyi myöhemmäksi, joten palaamme siihen pelin saapuessa linjoille. Testaamatta jäi myös tukikohtien välinen moninpeli, jossa kaverilta voi käydä varastamassa tarvikkeita netissä olevista sivutukikohdista. Tukikohtapelin tärkein tieto on kuitenkin se, että oma Mother Base on aina turvassa ja ettei etuvartioasemiin perustuvaan moninpeliin ole pakko osallistua.

 

The Phantom Pain on tarkoitus olla puuttuva pala tarinaa siitä, miten Big Bossista tuli Metal Gear Solid 3:n ja ensimmäisen Metal Gearin välillä pahis. Big Boss vaikuttaakin vihdoin sellaiselta antisankarilta kuin kuvitella sopii. Hiukan yllättäen myös avoimempi tehtävärakenne ja hiekkalaatikot sopivat nykyiseen Metal Geariin erinomaisesti.

Matka huolettomista hiippailuseikkailuista on ollut Metal Gearille pitkä, mutta Metal Gear Solid 5: The Phantom Pain on ehdoton osoitus pelisarjan aikuistumisesta ja halusta käsitellä vaikeitakin teemoja videopelien kautta. Hiottavaa löytyy erityisesti tarinapuolelta, mutta kyseessä on ehdottomasti addiktoivin pelikokemus vuosiin. Veritimantti loistaa kirkkaana.

9/10

The Phantom Pain tuntuu kaivatulta yhdistelmältä Peace Walkeria ja Ground Zeroesia, unohtamatta halukkuutta tarttua härkää sarvista synkkien teemojen suhteen.

Aake Kinnunen

9/10
JulkaisijaKonami
Peligenrethiiviskely, Toiminta
Pegi-ikärajatK-18
Pegi-merkinnätKiroilu, Online, Väkivalta
Lisää luettavaa