Hahmon olan takaa kuvattu toimintapeli PSP:lle, jossa ohjaus on helposti hallittavissa ja toimivaa? Miami Vice: The Game osoittaa yhtälön olevan mahdollinen käsikonsolilla. Pelistä käy ilmi toinenkin seikka: jos unohdetaan Sonyn itse kustantamat pelit, PSP:lle julkaistavat yksinoikeuspelit ovat harvinaisia.
Miami Vice on tehty mittatilaustyönä PSP:lle englantilaisen Rebellionin toimesta. Pelin tapahtumat sijoittuvat muutamaa kuukautta ennen elokuvan tapahtumia. Uusi Miami Vice -elokuva pohjautuu löyhästi 1980-luvun televisiosarjaan. Päähahmot ovat samat, mutta muuten puhaltavat uudet tuulet. Rennon meiningin tilalla on realismia ja synkkyyttä. Tätä linjaa noudattaa pelikin.
Peitehommissa
Lisenssipelitaustaan nähden pelisuunnittelun kunnianhimoisuus ja sisällön monipuolisuus yllättävät. Tässähän on yritystä! Elokuva kertoo, millaista on soluttautua huumerikollisten maailmaan ja toimia siellä vuosia peitetarinan ja fiktiivisen identiteetin avulla. Pelissäkin yritetään ilmentää tätä aspektia tuomalla perinteisen räiskimisen rinnalle muuta tekemistä. Pelaaminen jakautuu kahteen osaan: toimintapainotteisiin hahmon olan takaa kuvattuihin tehtäviin ja minipeleihin.
Tehtävien välissä on kuusitoista päivää peliaikaa, jolloin temmellyskenttänä toimii koko Miamin kaupunki. Pelaaja voi joko aloittaa seuraavan tehtävän tai käydä huumekauppaa pikkudiilereiden kanssa, ostaa aseita sekä uusia asuja. Homma hoituu napsauttamalla Miamin kartalla näkyviä kuvakkeita.
Katukaupassa voi myydä tehtävistä takavarikoimiaan huumeita ja myös ostaa kamaa. Hinnat vaihtelevat kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Ohjesääntönä on ostaa halvalla ja myydä kalliilla. Jokaisella diilerillä on erilaista kamaa myynnissä aina kokaiinista ekstaasitabletteihin. Kartalle välähtää silloin tällöin teksti, joka kertoo, minkälainen kama on tällä hetkellä haluttua ja mikä ei. Sen perusteella tietää, mitä kannattaa myydä ja ostaa. Crockett ja Tubbs voivat kantaa mukanaan vain sata yksikköä kamaa, mutta isompana säilytyspaikkana voi käyttää poliisilaitoksen varastoa.
Perusdiilaaminen on yksinkertaista. Tavoitteena onkin päästä tekemään kauppoja isompien tekijöiden kanssa, jotka sitten narautetaan. Pääsy isojen kihojen luokse edellyttää heidän päämajansa avaamista pelikartalle. Se tapahtuu hakkeroimalla tehtävistä löytyviä FLASH Ram -muistikortteja. Hakkerointi on toteutettu yksinkertaiseen, Geometry Warsin kaltaisen räiskintäpelin tyyliin. Pelaaja ohjaa pientä ruudulla näkyvää alusta, ja tarkoituksena on räjäyttää näytölle ilmestyviä neliöitä. Ne sisältävät esineitä, joita on kerättävä tietty määrä aikarajan sisällä.
Isot tekijät ovat kiinnostuneet vain ostamisesta, ja heidän ostokapasiteettinsa on huomattavasti katudiileriä suurempi. Näin ollen rahaakin voi tienata enemmän. Neuvotteleminen on sekin toteutettu minipelinä. Näytön alalaidassa näkyy useista väreistä koostuva palkki. Pelaajan täytyy kaupat tehdäkseen pitää kursori tarpeeksi kauan alati liikkuvalla sinisellä alueella. Kaupat menevät pieleen, jos kursori viipyy liian kauan punaisella alueella.
Tehtävistä kerätyt kunniapisteet ovat arvokkaita neuvotteluja käytäessä. Mitä korkeampi kunnialuokitus, sitä paremman diilin kykenee neuvottelemaan. Tämä tuntuu konkreettisesti, sillä neuvottelupalkki liikkuu hitaammin, kun pelaajalla on enemmän kunnioitusta.
Kunnioitusta siunaantuu pelaamalla tehtävät läpi tehokkaasti ja tyylikkäästi. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että luodinkestävien liivien sijaan asusteeksi pitää valita valkoinen Armanin puku ja aseina voi käyttää vain pistooleja ja haulikoita. Mitä parempia aseita ja suojapanssareita käyttää, sitä vähemmän tehtävien läpäisemisestä nettoaa propseja.
Kentällä
Rebellion on pitänyt mielessään PSP:n rajoitukset ja suunnitellut toiminnan sen heikkoudet ja vahvuudet huomioiden. Pelaaja ei voi vaikuttaa kameran liikkeisiin tai ampua liikkuessaan. Nämä rajoitukset on kuitenkin käännetty vahvuudeksi. Toiminta on hidastempoista, ja pelimekaniikan kulmakivinä ovat suojien hyödyntäminen ja suojista ampuminen. Viholliset vaikuttavat lähinnä oman kamansa käyttäjiltä, sillä ne liikkuvat lähinnä sivusuunnissa ja vain harvoin kohti pelaajaa. Kamerakulma ja ohjaus pysyvät hanskassa, kun taistelut ovat taktisia eivätkä ympäriinsä säntäilyä.
Asetaistelut eivät kuitenkaan ole liian helppoja. Suojaamaton pelaaja on helppo kohde, ja viholliset ampuvat sen verran kiivaasti, että suojastakin ampuessaan on harkittava, milloin pomppaa esille. Ohjausjärjestelmä on erinomaisen toimiva. Suojaan mennään vasemmalla olkanapilla ja oikealla siirrytään ampumatilaan. Esteiden yli voi loikata ja jotkut niistä voi kaataa itselleen suojaksi. Aseiden lasertähtäintä liikutetaan analogilevyllä. Sihti liikkuu sulavasti, mutta välillä pikkuruinen tähtäin hukkuu taustoihin. Sitä paikantaessa tulee yleensä lyijyä niskaan.
Miami Vice: The Game on yksi parhaimman näköisistä PSP-peleistä, eikä se kuulostakaan hassummalta. Musiikki on letkeätä, joskaan ei pärjää Jan Hammerille. Viholliset tosin toistavat samoja väsyneitä fraaseja ja vähäisen dialogin äänenlaatu on heikko.
Jos tehtävät tuntuvat liian vaikeilta, apua on tarjolla muutenkin kuin vain vaikeustasoa laskemalla. Tehtäviä helpottamaan voi ostaa huumeita vastaan tietoja, kuten vihollisten, huumekätköjen ja terveyspakkauksien sijainnin, jotka saa näkymään kartalla. Tietojen ostaminen vasikalta sopii meininkiin mainiosti, mutta tiedot eivät ole erityisen suuri apu. Huumeet ja viholliset löytyvät tiiviistä ja tunnelimaisista kentistä helposti ilman kartan ruksejakin. Tosin turvakameroita ei pysty sammuttamaan, ellei ole ostanut koodia ennen tehtävää. Tietojen ostaminen olisi saanut olla huomattavasti konkreettisempi apu tehtävissä. Olisi myös ollut hauskaa, jos tiedot olisivat välillä vääriä ja aiheuttaisivat yllätystilanteita.
Tehtävien läpäiseminen pelimiespuvussa ei ole erityisen vaikeaa edes keskimmäisellä vaikeustasolla, joten kunniaa on liian helppo kerätä. Niinpä diilien tekeminenkään ei muodostu erityiseksi haasteeksi.
Ongelmia loppumetreillä
Miami Vice: The Game on pätevästi toteutettu peli. Tuntuu siltä, että tekijäryhmä on ollut aidosti innoissaan projektista. Peliä kuitenkin vaivaa hengettömyys. Sen ilme on uskollinen elokuvalle (tai ainakin sen trailereille), mutta fiilistä ei ole ja peli kärsii persoonallisuuden puutteesta. Ongelmat juontuvat osittain lisenssistä, joka ei salli päähahmojen näyttävän elokuvan näyttelijöiltä Colin Farrellilta (Crockett) tai Jamie Foxxilta (Tubbs). Tämä yhdistettynä keskinkertaiseen ääninäyttelyyn latistaa fiilistä.
Lopputuloksen kohtalona on olla tunnelmaköyhä, mutta pelattava kokonaisuus. Peli on teknisesti erinomainen ja siinä on runsaasti hyviä ideoita. Langattomassa verkossa yhteistyönä pelattava kaksinpeli on erinomainen lisä, sillä vihollisten mättäminen kahdestaan on tietenkin hauskempaa kuin yksin.
Peliin kannattaa tutustua, vaikka Miami Vice ei kiinnostaisikaan. Pelimekaniikka toimii ilman lisenssiäkin, mutta jos tv-sarjan ilme ja musiikit olisi saatu mukaan, lopputulos olisi astetta parempi.
Miami Vicen legenda
1980-luku on yhtä kuin Miami Vice. Vuonna 1984 debytoinutta televisiosarjaa tehtiin yhteensä viisi kautta. Sarja jätti lähtemättömän jälkensä populaarikulttuuriin. Värikkääseen Miamin kaupunkiin sijoittuva sarja kertoi kahdesta peitehommissa työskentelevästä etsivästä Sonny Crockettista (Don Johnson) ja Rico Tubbsista (Philip Michael Thomas), jotka toimivat alamaailmassa huumediilereitä ja muita rikollisia narauttaen. Sarjassa vieraili sellaisia nimiä kuin Bruce Willis, Phil Collins, Sheena Easton, Michael Bay, Liam Neeson ja monet muut.
Miami Vice sai alkunsa, kun NBC:n viihdeosaston johtaja Brandon Tartikoff halusi kanavalleen Music Televisionin henkisen poliisisarjan. Vision toteuttivat Anthony Yerkovich, joka loi sarjan perusidean, ja Michael Mann, joka toimi tuottajana. Yerkovichin mukaan yksi sarjan lähtökohdista oli Time-lehden artikkeli, jossa kerrottiin, kuinka huumemaailmaan soluttautuneet etsivät saivat hyödyntää peitetarinansa uskottavuuden auttamisessa oikeilta rikollisilta takavarikoituja varusteita, kuten kalliita autoja ja asuntoja. Näin kyettiin ylläpitämään illuusiota varakkaasta huumediileristä. Siksi Crockett ajoi läpi sarjan kalliilla Ferrareilla ja asusti veneessä Miamin ytimessä.
Sarjan visuaalinen ilme oli aikaansa nähden jotakin aivan uutta. Monissa jaksoissa oli pitkiä musiikkivideomaisia kohtauksia, joissa ei ollut dialogia, vaan pelkkää musiikkia. Baywatch kopioi tätä sittemmin vaihtamalla autot ja yön rantaan ja rintoihin. Etenkin hiphop-videoissa jäljitellään Miami Vicen tapaa kuvata autoja liikkeessä.
Iso osa sarjan tunnelmasta juontui syntikkavelho Jan Hammerin upeista sävellyksistä, joista etenkin teemakappale on muodostunut jo käsitteeksi.
Valtaosa sarjasta tapahtui Miamin art deco -kaupunkialueella, joka pastellisävyineen erottui täysin New Yorkista ja Los Angelesista, joihin muut ajan poliisisarjat sijoittuivat. Päähahmojen pukeutuminen, etunenässä Crockettin tapa käyttää purkkareita ilman sukkia, muodostui 1980-luvulla muotivillitykseksi. Don Johnson toimi tuolloin kotimaisen Luhdan mannekiinina.
Ulkoasun alle kätkeytyi etenkin kolmen ensimmäisen tuotantokauden aikana erinomaisesti kirjoitettu sarja, joka käsitteli monenlaisia aiheita. Sarja näytti niin Miamin loistokkuuden kuin likaisen alamaailmankin.
Suomessa 11. elokuuta ensi-iltansa saava Miami Vice -elokuva sisältää samat päähahmot ja perusidean kuin vanha sarjakin, mutta muuten elokuva on rankasti modernisoitu. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Mann.