Pikkuautoilu palaa kimppakuskien iloksi.
Micro Machines pelisarjan uusinta versiota ei voi ainakaan väittää pikkukivan puutteesta. Mukana on 750 autoa (tästä lisää tuonnempana), joten keräilyvimmaisilta ei tekeminen lopu kesken. Peliin on lisäksi viimeinkin upotettu rataeditori, jonka avulla voi tehdä omat mutkittelevat ratansa. Moninpelikin löytyy! Joku voisi luulla, että mikrokaahaajan taivas on auki! Nytkö sateenkaaren päässä odottaa tynnyrillinen peli-iloa ja autuutta? Ei ihan. Lisääntyneestä sisällöstä huolimatta itse peli on hetken hauska, mutta kovin puolivillaisen oloinen.
Kaikkea on, ja paljon
Kuten edellä tuli mainittua, pelistä löytyy autoja mieletön määrä: kilpa-autoja, off road -autoja, perusmobiileja sun muita on ympätty mukaan enemmän kuin lääkäri määrää. Valitettavasti vain 25 näistä autoista pääsee käyttämään ajotilanteessa – loput autot kerätään vain ”autotalliin” ihailtavaksi! Sen tajuaminen on antikliimaksi: pari ensimmäistä yksinpelikisaa voitettuani innostuin haltuuni saamistani autoista ja yritin aktivoida niitä kisaan käytettäväksi, mutta enpä onnistunut. Sen sijaan autoja saa vain katsoa, ja niiden väriä voi vaihtaa. Jippiai jee. Ratoja on viisikymmentä, ja ensimmäistä kertaa pelisarjan historiassa jotkut kisat ajellaan ulkona, kuten talojen katoilla tai puutarhassa. Lisäksi pelissä on 25 erilaista power uppia ja asetta, joiden avulla voi – ihan kirjaimellisestikin – vasaroida vastustajansa maan rakoon. Graafisesti peli ei tarjoa mitään erikoista. Autot ovat laatikoita joissa on renkaat, ja maisemat yksinkertaisia. Äänimaailmassa on hieman enemmän omaperäisyyttä. Moottoreiden ininä käy korville, mutta ulkoilmassa linnut visertelevät ja lehmät ammuvat.
Keskinkertaista pelattavaa
Lisäyksien turhuus ei kuitenkaan tee pelistä keskinkertaista: olihan vanhoissa Micro Machines -peleissä vähemmän kerättävää. Itse kisaaminen oli se juttu, joka teki pelaamisesta niin hauskaa. Etenkin hieman suuremmalla porukalla peli on yhä hauska. Neljä pelaajaa voi pelata samalla ruudulla samaa näppäimistöä käyttäen, ja tästä syntyvä riemu ja meteli yltyy melkoiseksi. Lisäksi verkkopeli toimii kohtalaisesti. Yksinpeli on kuitenkin turha. Konetta vastaan kilpailu on välillä tuskastuttavan vaikeaa, sillä yksikin ajovirhe tarkoittaa yleensä sitä, ettei kisaa enää edes kannata jatkaa. Ainoa keino voittaa kisat on radan ulkoa opetteleminen. Ja aina kun peli on selvästi suunnattu moninpelattavaksi, on se huono merkki: miksi yksinpelaajat unohdetaan tällä tavoin? Autot tottelevat ohjausta mukiinmenevästi, mutta viimeinen voitelu itse pelistä puuttuu. Normaalia huomattavasti halvempi hinta pelastaa paljon: täyshintaisena peli olisi silkkaa riistoa. Nyt Micro Machinesin nelosversiota voi varauksin suositella arcadepelien ystäville. Viimeistellympi ajomalli ja yksinpelaamisen vähemmän raivostuttava vaikeustaso olisivat nostaneet pelin arvosanaa rutkasti. Nyt kyseessä on vain ihan kiva peli, jota pelaa hetken, muttei paljon muuta. Outrun 2006: Coast to Coast on paljon parempi vaihtoehto niille, jotka nostalgiannälkäänsä tai muuten vain kaipaavat hauskanpitoon keskittyvää ajelua.
Haastajat Matchboxeille
Micro Machinesit olivat alun perin Hasbro-lelutalon suunnittelemia pikkuautoja suomalaisille tutumpien matchbox-autojen tapaan. Vuonna 1991 julkaistiin 8-bittiselle Nintendolle ensimmäinen Micro Machines -peli, joka toi suomalaisillekin tutuksi pitkin biljardipöytiä ja olohuoneen lattioita ohjattavat pikkuautot. Micro Machines -pelisarjaa on julkaistu tämän uuden version myötä yhteensä seitsemän eri osaa. Näistä itselleni tutuin on vuonna 1994 Sega Megadrivelle julkaistu MM 2: Turbo Tournament, jota tuli tykitettyä kavereiden kanssa nelinpelinä lukemattomina viikonloppuina.
Alkuperäinen pistemäärä: 60/100