Menneisyyden vangit
Retro on usein in. Sen ovat monet pelit vuosien varrella osoittaneet iskemällä hakkunsa suoraan nostalgiasuoniimme. Mutta joskus retrokin menee överiksi. Se raja kulkee näemmä siinä, kun 20 vuoden takaa kopioidaan myös virheet. Siinä on nimittäin Might & Magic X: Legacy pähkinänkuoressa: se on jatko-osa männävuosien roolipelilegendalle, joka tuntuu kuin 90-luvun alkuvuosilta repäistyltä – eikä siis aivan positiivisessa mielessä.
Siitä nostan kyllä pelille hattua, että se on häpeilemättömän retrohenkinen. Alun hahmonluonnista saakka fiilis on kuin pelaisi jotain nuoruutensa roolipeliä. Kääpiösoturit, haltiamaagit, örkkishamaanit ja monet muut perinteiset hahmot odottavat testaajaansa. Näistä pitäisi sitten kasata neljän sankarin porukka, joka pelastaa maailman pahuudelta.
Käytännössä pelaaminen tapahtuu lampsimalla pitkin neliöistä koostuvaa maailmaa yksi kolmen metrin askel kerrallaan. Kääntyminen tapahtuu 90 asteen kulmissa, ja pelikin pyörii vuoropohjaisesti: kun pelaaja miettii, hirviöt odottavat. Kun pelaaja astuu, hirviötkin toimivat.
Ensimmäinen ongelma on se, että maailmassa navigointi on hidasta ja rasittavaa puuhaa, varsinkin kun kehitystiimi rakastaa juoksuttaa pelaajaa. Tyypillisessä luolastossa saa oikeasti ravata karttaa päästä päähän vedellen yksi kerrallaan paljastuvia vipuja, jotta aukeaa tie seuraavalle alueelle – ja toivottavasti joskus loppupomon luo.
Kun perusliikkuminenkin on niin hidasta ja kankeaa, se ei paljon lohduta, että maailmassa on periaatteessa paljon kätkettyjä aarteita ja salaisuuksia. Itse en niitä jaksanut etsiä, koska meinasin nukahtaa jo muutenkin.
Ongelmat jatkuvat taistelusta puhuttaessa. Jokainen ymmärtää, että vuoropohjainen peli ei tarjoa mitään huikeita toiminnan hetkiä, mutta yleensä tätä kompensoidaan sillä, että pelaajalle tarjottu miettimisaika hyödynnetään syvällä strategialla ja monipuolisilla mahdollisuuksilla, joita punnita.
Yleensä, vaan ei nyt, sillä myös Might & Magic X:n taistelu on aika uuvuttavaa puuhaa. Periaatteessa hahmoilla kyllä on kykyjä, erilaisia magian aloja ja ties mitä muuta joka lähtöön, mutta niiden väliset erot ovat todella pieniä. Miltei – tai prikulleen – samoja kykyjä ja loitsuja antavia asioita löytyy joka lävestä. Tämä myös latistaa vähän hahmoluokkien välisiä eroja, sillä ketä kiinnostaa, onko ryhmän maagi shamaani vai druidi, kun molemmat käyttävät lopulta samoja taikoja?
Vaikeustasossa sitten löytyykin. Paperilla homma toimii niin, että ryhmän soturi pitää vihollisten huomiota itsessään heikompien tehdessä vahinkoa tai parantaessa. Käytännössä tämä toimii niin, että tankki ei onnistu vetämään huomiota itseensä ja pappi kuolee ensimmäisellä vuorolla. Ongelma johtuu siitä, että varusteet on sidottu hyvin hitaasti kehittyviin kykytasoihin, joissa ei pääse etenemään kunnolla, ellei löydä esimerkiksi kehittynyttä kilvenkäyttöä opastavaa heeboa jostain. Ja mitäs sitten, jos sellaista ei yksinkertaisesti ole löydettävissä useiden tuntien pelisession aikana? Niin, sitten kuollaan. Ja turhaudutaan, kun mikään ei onnistu. Onhan se vähän kurjaa, että kun taistelua on pelissä näin paljon, siitä ei ole saatu hauskempaa tai taktisempaa.
Retro on joskus hyvä juttu. Hitto vie, suomalainen Legend of Grimrockhan pari vuotta sitten todisti sen miltei samanlaisella pelillä. Silloin vain kävi niin, että kehitystiimi otti ne hyvät ja nostalgiset osat ja hioi pois rosoiset reunat sekä vanhat suunnitteluratkaisut. Might & Magic X ei tee niin. Se suorastaan rypee niissä.
Tuloksena on peli, joka saa varmasti pienen porukan retropappoja aivan huumaan, mutta joka kyllästytti minut – melkoisen retroparran itsekin – totaalisesti.