Hassun tutut taskuhirviöt
Monster Hunterin viehätys on suurine miekkoineen ja vielä suurempine hirviöineen alkeellista sorttia, mutta helposti lähestyttäväksi sarjaa ei siltikään voi kutsua. Möllien murhaaminen on yllättävän monimutkaista puuhaa, ja pelimekaaninen suonsilmäke sen kun syvenee kunkin uuden osan myötä. Ongelma ei ole korjattavissa vihkiytyneitä faneja suututtamatta, joten kompromissiratkaisuna kasaan on nyt kyhätty matalamman kynnyksen sivuosa Monster Hunter Stories.
Toisin kuin väkivaltaisemmat isoveljensä, Stories sijoittuu syrjäiseen maailmankolkkaan, jossa kylmäveriset murhakestit ovat saaneet väistyä lempeämpien käytäntöjen tieltä. Niin kutsuttujen ratsastajien keskuudessa hirviöitä pidetään lemmikkeinä ja työjuhtina, ja niiden munia keräillään pöheiköistä kesytysmielessä.
Naiivi maailmankuva näkyy paitsi pelin sokerisessa ulkokuoressa myös sen tarinankerronnassa. Sysiperinteisen maailmanpelastusjuonen yksityiskohdat haihtuvat muistista hetkessä, eivätkä edes opetukset veljeydestä ja henkisestä yhteydestä luonnon kanssa jää takaraivoon kumisemaan. Dialogi on kaikeksi onneksi hersyvää ja hahmot pidettäviä, mikä auttaa jaksamaan läpi lukuisten välinäytösten.
Rauha ja rakkaus jäävät käytännössä usein taka-alalle, kun on aika kalisutella teriä vasten jälkikasvuaan suojelevien mörköjen panssareita. Häpeilemättömästi kivi–paperi–sakset-kaavaan pohjaava, vuoropohjainen taistelujärjestelmä ei ole peruspalikoiltaan kehujen arvoinen. Päähahmon rinnalle saa valita yhden hirviön, joka pääasiallisesti tekee omat päätöksensä strategioiden suhteen. Pelaajan kontolle jää vihollisen vahvuuksiin nähden parhaan hyökkäyksen arpominen.
”Naiivi maailmankuva näkyy paitsi pelin sokerisessa ulkokuoressa myös sen tarinankerronnassa.”
On päivänselvää, että ratkaisuun on päädytty perheen pienimmät mielessä pitäen, mutta aikuisena pelaajana mukaan toivoisi edes jonkinlaista vaikeustasovalintaa. Kaikenlainen erikoishyökkäyksillä ja tavaroilla kikkailu on toki mahdollista mutta olemattoman paineen alla täysin turhaa. Edes kuolemasta ei sakoteta kuin nimellisesti.
Pikakelausmahdollisuus valikoista onneksi löytyy, ja pitkästyttävään taisteluun oppii suhtautumaan pakollisena pahana. Pelin todellisena vetonaulana ovat luonnollisesti hirviöt, joita voi keräilyn ja koulutuksen lisäksi parittaa keskenään vahvempien kykyjen toivossa. Hauskan risteytysmatriisin kautta toimiva geenijärjestelmä on omiaan optimoijille, ja koko keräilyprosessi tuo mieleen Pokémonin positiivisimmalla mahdollisella tavalla.
Jo sadan hirviön etsimisessä itsessään on tekemistä riittämiin, mutta myös savotan jälkipyykkiin on panostettu. Lopputekstien jälkeen tarjolla on niin verkkotappeluita kuin astetta vaikeampia luolastojakin, ja sivutehtävien määrä kipuaa satoihin. Jatkuva tekemisen tulva on tuttu emosarjasta, ja kaikki Monster Huntereita pelanneet tietävät, kuinka helposti moinen puuhailu nielaisee tunteja kaikessa koukuttavuudessaan.
Vaikka Monster Hunter Stories laahaa tietyillä osa-alueilla pahasti aikuisen näkökulmasta, sitä on vaikea rokottaa kovin rankalla kädellä pyrkimyksistä vedota kaikenikäisiin pelaajiin. Toivon mukaan peli tosiaan tekee tehtävänsä uuden sukupolven hirviönmetsästäjien kasvattajana.