MotorStorm: Pacific Rift

Boostilla biili on kuin Sonic the Hedgehog neljällä jalalla.

14.9.2011 22:25

Viime vuonna PlayStation 3:n julkaisupelinä ilmestynyt mudalla, soralla ja kirosanoilla täytetty MotorStorm oli raikas tuulahdus autopeligenreen, ja se sai hyvän arvosanan kriitikoilta. Ei siis ihme, että peliä on myyty maailmalla yli 3,5 miljoonaa kappaletta.

Ensimmäisessä osassa kisattiin Monument Valleyssa Yhdysvaltojen Utahin ja Arizonan osavaltioiden rajalla. MotorStorm: Pacific Rift vie autot kauas Tyynenmeren vehreälle trooppiselle saarelle, mutta kuten pelaaja pian huomaa, saari on kaukana tavanomaisesta. Televisiosarja Lostin tapaan se on yksi kuskin vihollisista.

Leuka lattiassa…

Pacific Riftissä on 16 rataa, jotka on yksinpelissä jaettu neljän peruselementin tapaan Maahan, Ilmaan, Tuleen ja Veteen. Alkuperäisessä pelissä ratoja oli kuusi, joten tuplaaminen on selvää kehitystä. Radat eivät ole muuttuneet vain lukumäärältään, vaan elementtien mukaisesti radat ovat vaihtelevia. Tulen radat ovat saaren tulivuoren läheistä vulkaanista ja savuista maastoa, mutta Veden teillä, kuten Kanaloa Bayssa, kastuu varmasti.

Evolution on päässyt suunnittelutyössä nautiskelemaan oikein kunnolla, kun maisema ei ole rajoittunut vain hiekkaan ja kallioon. Ulkoasu on yksityiskohtaisempi ja uskottavampi, eikä hidastelua ole. Pacific Rift on ykkönen silmässä tyrmäävän upea ja usein tuntuu siltä kuin ajaisi Unchartedin viidakoissa, mitä nyt pyssymiehet ovat vaihtuneet romurällästäjiin. Suurimmat hyppyrit tarjoavat muutaman leuan lattiaan loksauttavan hetken – kilpuri liitää ilmassa satoja metrejä ja taustalla siintää mykistävä luonnonmaisema.

Ratojen suhteen kaistaa ja leveyttä piisaa. Niiden lukuisat reitit ovat todella mietittyjä, mistä saavat muut kehittäjät ottaa mallia. Reitit eivät ole vain hutaistuja oikoteitä, vaan alla olevasta rassista riippuen tarjoavat vaihtoehtoisen väylän voittoon. Kaikki radat voi myös ajaa aamuruskossa, iltapäivän paahteessa tai illan hämärässä.

…ja nasta laudassa

Ajaminen on edelleen tutun pelkistettyä kaahausta, jossa menestys perustuu boost-napin tehokkaaseen käyttöön. Boostilla biili on kuin Sonic the Hedgehog neljällä jalalla ja paahtaa lähes samaa vauhtia. Ei kannata kuitenkaan ajaa nappi pohjassa, sillä liiallinen boostaaminen voi pamauttaa moottorin.

Elementit näyttelevät osaa myös ajettaessa. Tulisessa maaperässä kiesin moottori ei boostia käytettäessä kehrää kuin kissa, vaan karjuu kuin leijona, jos ei pidä varaansa. Pieni suihku tai käväisy lätäkössä viilentää, mutta vesi voi myös hidastaa kevyttä ajoneuvoa tai jopa viedä sen mukanaan. Boostin ja elementtien tuntemus auttaa kummasti kultajahdissa ja tuo uuden, virkistävän idean muutoin yksinkertaistettuun ajettavuuteen, kuten muta alkuperäisessä MotorStormissa.

Mudan merkitys on vähentynyt, mutta se jättää edelleen selvät jäljet maastoon kierroksen jälkeen, mikä on syytä huomioida, jos huitelee moottoripyörällä eikä jeepillä. Viidakon kasvillisuus ja irtoromu ovat nousseet suuremmaksi uhaksi. Prätkällä huristaa helposti kapeikoista, mutta mihinkään ei parane törmätä – tai näyttää samalta kuin Dennis Hopper Speedin lopussa. Isolla rekalla ei ole sellaista rajoitetta.

Pysäyttämätön voima

Tuttujen luokkien kuten moottripyörien, jeeppien ja rantakirppujen lisäksi valikoimassa on muhkeita monsteriautoja. Ne ovat hitaita ja kömpelöitä, ja voivat siksi tuntua kummalliselta lisäykseltä. Pienellä harjoittelulla monsteriauto on kuitenkin mainio kumpuilevassa maastossa, ja kun se on kerran käynnistetty, sitä on erittäin vaikea pysäyttää.

Ajotuntuma on jokaisella ajoneuvolla ainutlaatuinen ja aina loistava. Ulosajoista ja menetetyistä sekunneista ei voi syyttää kuin itseään – satanen lasissa ajaessa todella huomaa, kuinka mainiosti ohjain tottelee pienimpiäkin liikkeitä. Sonyn saatua ohjainhässäkkänsä hoidettua tärinästäkään ei ole puutetta.

Aggressiivisten tekoälykuskien ansiosta yksikään kisa ei ole samanlainen, vaan pelaaja joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan. Kuskit runnovat pelaajan lisäksi myös toisiaan, ja pahimmillaan ilma on täynnä palavaa metalliromua. Isomman ajoneuvon kanssa ei kannata lähteä kilpasille, sillä sen tietää, kumpi vetää pidemmän korren. Pientä tasoitusta antaa uusi takaliipaisimien tönimisnappi. Onneksi tuuppaamisen jälkeen radalle pääsee takaisin nopeammin kuin ensimmäisessä osassa.

Festivaalivilppi

Kisoja eli MotorStormin tapaan festareita on aina pudotus- ja nopeuskisasta normaaliin kilpailuun. Haastavin on pudotuskisa, jossa viimeisenä oleva kuski tippuu tasaisin väliajoin ulos kilpailusta. Nopeuskisassa täytyy ehtiä väliaikapisteeltä toiselle kellon tikittäessä. Sunnuntai-suharille kova luu voi olla myös joidenkin kisojen romutusraja, jota ei saa ylittää, jotta pääsee seuraavalle etapille. Festareita voittamalla saa uusia ajoneuvomalleja ja kuskeja.

Kisattavaa on riittävästi ja vaikeustaso ei nouse rasittavan korkeaksi, mutta yllätyksiä olisi saanut tällä saralla olla enemmän. Festariteemaa ei hyödynnetä lainkaan, vaikka se oli ollut mitä parhain tausta erikoisille hullutteluille, jotka olisivat tuoneet kaivattua lisämaustetta kaavamaiseksi käyvään yksinpeliin. Xboxin saavutuksiin tottuneelle PlayStationin palkintojen täysi tuki ja kuvien ottaminen kisan aikana tuovat kuitenkin mukavan lisäporkkanan.

Ensimmäinen osa sai paljon risuja jaetun ruudun moninpelin puutteesta ja siitä, että omia musiikkeja ei voi soittaa. Evolution on ottanut kritiikin vastaan ja lisännyt kummatkin. Moninpeli on neljälle pelaajalle ilman ruudunpäivitysongelmia, vaikkakin radan yksityiskohdat kärsivät ja romanttinen kuutamoajelu on poissa laskuista.

Homma toimii muitta mutkitta kahdestaan, mutta jo kolmella pelaajalla radoista on vaikea saada selvää. Kolmenkymmenenkahden tuuman taulutelevisio ei aivan riitä nautinnolliseen kristilliseen jakoon. Evolutionin olisi kannattanut tehdä joitakin yksinkertaistettuja ratoja varta vasten moninpeliä varten.

MotorStorm: Pacific Riftissä on useita oleellisia parannuksia ja muutoksia alkuperäiseen verrattuna, joiden ansiosta pidän siitä enemmän, mutta yksinpeli kaipaisi lisävaihtelua ja tuoreutta. Suomenkielinen käännös on toteutettu ammattitaidolla, eikä siihen pian edes kiinnitä huomiota.

Pacific Rift on silti äärimmäisen vauhdikas ja addiktoiva kaahauspeli ilman turhaa kikkailua. Mikä parasta, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Isojalan jalanjälki

1970-luvulla muokatuista pick-up-autoista tuli muotia Yhdysvalloissa. Samaan aikaan mutarallin ja autonvedon suosio kasvoi, mistä syntyi kilpailu suurimmasta menopelistä.

Historian ensimmäiset monsteriautot olivat Bob Chandlerin Bigfoot sekä Fred Schaeferin ja Jack Willman vanhemman Bearfoot. Siihen aikaan suurimmat renkaat olivat halkaisijaltaan 1,2 metriä. 1970-luvun lopussa Chandler ajoi autoja aukiolle ja ryttäsi ne Bigfootillaan. Sitä ei ollut kukaan aikaisemmin tehnyt. Asiasta kuullut promoottori vaati Chandleria tekemään temppunsa yleisön edessä, mutta kuski ei ollut innostunut. Lopulta Chandler kuitenkin tuli paikalle, ja esitys oli luonnollisesti menestys.

Läpimurto tapahtui vuoden 1982 Pontiac Silverdomessa. Siellä debytoi hirmun uusi malli, jonka renkaan halkaisija oli 1,7 metriä. Moottoriurheiluyhtiö Truck-a-raman johtaja Bob George oli jo aiemmin hämmästyneenä kutsunut Bigfootia ”monsteriautoksi”. Mieleenpainuva nimi on jäänyt elämään, ja sillä tarkoitetaan nykyään kaikkia autoja, joissa on ylisuuret renkaat.

Monsteriautoesitykset ja -kilpailut ovat erittäin suosittuja ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Ne ovat toiseksi suurin kiertävä perheviihdetapahtuma Disney On Icen jälkeen. Tunnetuin Monster truck -liiga on Monster Jam, joka saapuu Suomeen joka lokakuu Helsingin Hartwall Areenalle.

Walt Disneyn pajassa kaikki alkoi hiirestä, mutta Bob Chandlerille jokaisen asian tuli olla suurta ja ennennäkemätöntä.

7/10
Lisää luettavaa