Olen aina pitänyt koripalloa parhaimmillaankin välttävänä virtuaalilajina: liian nopeatempoisena, jotta sen onnistumisista voisi nauttia. Kori on kakku ja päämäärä, ja kun siihen yltää jatkuvasti, menettää se makunsa.
NBA 2K11 todistaa, kuinka väärässä olen ollut. Kori ja sen tekeminen on toki kaiken suola, mutta NBA 2K11 on ensimmäinen korispeli joka todistaa, että myös matka kohti koria voi olla nautittava kokemus.
Kaameaa mökää
Koripallo-ottelu rapakon takana on paljon muutakin kuin parimetristen äijien mittelö – korismatsi jenkkilässä on Tapahtuma isolla T:llä. NBA 2K11 luo peliin sellaista suuren urheilujuhlan tuntua, että jokainen matsi tuntuu vähintään jalkapallon MM-loppuottelulta. Valot välkkyvät ja meininki on mahtipontinen. Ulkoasu, äänet ja pelaajamallinnukset ovat pelissä huippuluokkaa. Ison markkinointitapahtuman (sillä sitähän koris USA:ssa on: kaupallisuutta ja paitamyyntiä) tunne on toteutettu täydellisesti. Selostajat papattavat faktoja pelistä ja pelaajien historiasta, hiki haisee, äijät vääntävät – fantastista.
Suurin hienous pelissä löytyy kuitenkin valikoista: liukusäätimet. Koneen puolustajat puolustavat liian hyvin? Vähennä heidän puolustuskykyjään. Heitot menevät harakoille? Lisää onnistumisprosenttiasi mieleiseksesi. Liki kaikkiin pelin osa-alueisiin voi vaikuttaa. Itse esimerkiksi jätin heittämisen melko helpoksi, mutta syöttelyn ja blokkaamisen realistiseksi. Tällä tavoin korin upottaa samaan tapaan kuin huiput oikeassa elämässä. Pelikentällä, kuvioissa ja puolustuksessa tehdään sitten ne ratkaisut.
Sormet solmuun
Pelin oppimiskäyrä onkin sitten ongelmainen. Heitot, syöttelyt ja muut perusjutut onnistuvat kyllä heti alussa, mutta koripallo ei ole yksinkertainen peli. Liikkeet ja kikat suoritetaan oikealla analogisella tikulla, ja voi luoja, että niitä on paljon. Pysähdykset, hämäysheitot, hämäysaskeleet – kaikki on hallittava, jotta peliin pääsee toden teolla sisään.
Helpommillakin tasoilla peli on myös jo tarpeeksi vaikea: puolustaminen tuntuu välillä todella hankalalta. Pallonriistoja ei kannata yrittää, ellei todellakin ole varma, että ainakin kropallaan estää hyökkäävän pelaajan juoksusuunnan. Peliä pelatessa on koko ajan tunne siitä, että on puikoissa ja pallo enemmän tai vähemmän hallussa. Mikäli hyökkäys epäonnistuu, syy on lähes poikkeuksitta ohjaimen päässä.
Pelaajien kyvyt vastaavat hyvin oikean elämän osaamisia, ja tietämys on plussaa. LA Lakersilla pelatessa on aivan turha lähteä yrittämään levypallorohmu Pau Gasolilla koria kolmen pisteen viivan takaa. Toki testaamallakin onnistuu, ja pelintilanteessa suurin vastuu on ohjain kädessään istuvalla pelaajalla.
Amerikkalaista jalkapalloa laji ei ole, mutta pelikuvioita riittää silti parketillakin. Yritä siinä sitten toteuttaa 42 up -pelitaktiikkaa, kun hyökkäysaikaa on jäljellä kymmenen sekuntia ja vastustaja painaa iholle kiinni. Pelkästään heittoja nakkelemalla ei pelissä vähänkään vaikeammalla tasolla menesty, vaan järkeä pitää käyttää.
Kuvioiden oppimisessa on kuitenkin pelin suola. Kun ensimmäisen kerran heittää syötön ja tietää, että tuo pelaaja juoksee tuonne ja tämä tänne, minkä jälkeen tuo onkin vapaana korin alla, tunne on mahtava.
Överiä hehkutusta, vilkkuvia valoja, cheerleadereita ja ennen kaikkea realistista koripalloa? GameCuben NBA Courtside 2002 on kohdannut voittajansa. Viimeinkin.