Sivuluisua sateessa
Parinkymmenen vuoden ja vaihtelevan menestyksen jälkeen Need For Speed -sarjassa painetaan nollausnappulaa ja aloitetaan puhtaalta pöydältä. Ytimekkäästi sarjan mukaan nimetty peli pyrkii keräämään menneiden osien huippuhetkiä saman katon alle. Lopputulos lainaakin eniten Undergroundista, Hot Pursuitista, Rivalsista ja Most Wantedista.
Rebootatun Need for Speedin avoin maailma pyörii Ventura Bayn sateisen ikiyön katukisoissa. Kisasta riippuen tarkoitus on päästä perille ensimmäisenä, aikarajassa tai mahdollisimman sivuttain. Ilahduttavasti vaihtelua riittää korttelin kiertämisestä aina kiemuraisilla vuoristoteillä letkassa driftaamiseen.
Pelin autot näyttävät makeilta tuunattunakin, ja lisäksi ne kuulostavat hyvältä, joskaan eivät aina aidolta. Myös menopelien käyttäytyminen mukailee tosielämää, tosin hyvin suurpiirteisesti. Autoja on viitisenkymmentä, ja niiden kosmeettiset viritysosat ovat suureksi osaksi oikeasta maailmasta napattuja. Lennokas, sivuluisuja suosiva ajomalli saattaa vaatia tottumista, mutta onneksi omaa ajopeliä voi säätää yllättävän monipuolisesti.
Peli on jaettu viiteen osa-alueeseen: nopeuteen, tyyliin, rakenteluun, porukkaan sekä laittomuuksiin. Näissä lajeissa kerätään pisteitä omalla ajotyylillä sekä suorittamalla genren kilpailuja. Tehtäväketjut päättyvät yleensä jonkin autokulttuurin ikonin kanssa hengailuun ja tämän lyömiseen omassa lajissaan. Driftityylittelijä esimerkiksi pääsee ajelemaan Gymkhana-videoista tutun Ken Blockin kanssa ja tätä vastaan.
Tarinaa kuljetetaan puheluiden lisäksi välivideoilla, joissa oman porukan hahmot yrittävät päästä idoliensa suosioon. Tuloksena on mukiinmenevää C-luokan saippuaa, jossa heitetään kankeaa slangia, tehdään noin tuhat fistbumpia ja juodaan sata tölkkiä tietyn merkkistä energiajuomaa. Tarinalla ei käsikirjoituspalkintoja kalastella, mutta se luo riittävät puitteet erilaisille kilpailuille ja onnistuu välittämään ripauksen porukkafiiliksestä sekä eri osa-alueiden filosofiasta. Esimerkiksi Rauh-Welt Begriffin perustajan Nakai-sanin näkemykset täydellisen auton rakentamisesta valottavat hiukan koko rakennusskenen ideaaleja.
”Uudelleensyntynyt Need For Speed selviää katsastuksesta.”
Need For Speedin ongelmaksi nousee sen rajattu pituus. Noin 20 tunnin jälkeen peli on koluttu läpi. Peli vaatii nettiyhteyden toimiakseen ja sessiot ovat oletuksena avoimia moninpelille. Rivalsin AllDrive-järjestelmän hengessä kaupungilla ajeleekin pelaajan lisäksi yleensä muutama muu ihmiskaahari. Käytännössä kuitenkin interaktiot jäävät pariin törmäykseen ohi ajaessa, eikä moninpeli tuo juurikaan lisäarvoa. Tulevasta lisäsisällöstä ei ole tarkempaa tietoa, mutta studion vihjailuiden mukaan Need for Speedin pitäisi toimia sisältöalustana pidempäänkin.
EA:n tuttu Frostbite 3 -pelimoottori on Need For Speedinkin voimanlähteenä ja piirtää pelimaailman näyttävästi – kunhan ei pysähdy katselemaan liian tarkasti. Ympäristöanimointien ja tekstuurien muljahtelu sekä tyhjästä ilmestyvät autot sotkevat välillä menoa. Myös kaikkein kovimmat nopeudet ja nettipeli aiheuttavat satunnaisesti pientä yskähtelyä.
Pelin loppupuolella lentävät kipinät ja kirosanat, sillä viimeiset kisat vaativat turhaa tarkkuutta vastustajien kiitäessä järjettömästi. Viimeistelemättömyys näkyy myös puuttuvina toimintoina muun muassa auton editoinnissa.
Kokonaisuutena Need For Speed on yllättävän hyvä nyökkäys autokulttuurille aitojen ikonien avulla. Se tarjoaa hauskaa ajamista ja energisen soundtrackin tuntien ratoksi.
8/10
Need For Speed on puutteistaan huolimatta hauska kaahauspeli, jonka ansioksi nousee autoilun alakulttuureiden onnistunut esittely.
Aake Kinnunen