Vuoden 1994 jälkeen on julkaistu 16 Need for Speed -sarjan peliä eri konsoleille. Kyllästymispiste on jo ohitettu, kun sarja on vaihdellut simulaatiosta arcadehenkiseen autoiluun vaihtelevalla menestyksellä. Nyt ohjaimiin tarttuu palkitun Burnout-sarjan tekijänä tunnettu Criterion. Viekö kolareilla kyllästetty kaahailu Need for Speed -sarjalta sen sielun?

Muutoksen tuulia

Criterionin jäljiltä Need for Speed ei ole entisensä. Se on nimittäin rutkasti parempi. Need for Speed: Undercoverissa lähinnä myötähäpeää aiheuttanut juoni loistaa poissaolollaan ja kaltaisiani arcadekuskeja ei kiusata Shiftin kaltaisella simulaatiomaisuudella. Radalle kuuluvat vain mies, vauhti ja auto, jota jahtaa vimmatusti poliisiauto. Kuumien naisten sijaan sarjassa luotetaan jälleen kuumiin takaa-ajoihin. Pelaaja hyppää kaaharin tai poliisin rattiin. Alueena on kuvitteellinen Seacrestin piirikunta, jossa on 160 kilometriä ajotietä. Seacrest perustuu Kalifornian osavaltioon, minkä huomaa viimeistään silloin, kun ajaa yli 80 metriä korkean mammuttipuun ohi. En tosin katsonut korkeutta kovin tarkasti, kun paahdoin yli kahtasataa. Hot Pursuit myös näyttää syötävän hyvältä. Seacrestin alue tarjoaa niin rantamaisemaa, vehmasta metsää, aavikkoa kuin lumista vuorenhuippuakin. Yksinpeli vaikutti alkunäkemältä hengettömältä. Tehtävissä menestymällä ansaitaan pisteitä, joilla hankitaan uusia autoja, tehtäviä sekä aseille päivityksiä. Tasokatto on 20 ja siihen pääsemiseen meneekin aikaa kymmeniä tunteja, sillä kaahareilla ja poliiseilla on omat tasopisteensä. Niitä voi tosin ansaita myös moninpelissä. Lisäpotkua annetaan haasteilla, joita ovat muun muassa piikkimaton käyttäminen mahdollisimman moneen vastustajaan tai useiden oikoteiden löytäminen. Pidemmän päälle yksinpeli onnistui pitämään itsensä vetovoimaisena. Juuri kun tuntui, että se alkoi toistaa itseään, kaavaan tuli muutoksia. Sunnuntaiautoilijan rutiinitakaa-ajosta perähikiällä kehittyy useamman poliisiauton kiihkeä operaatio parhaaseen Hollywood-tyyliin. Seacrestin alueella voi ajaa myös vapaasti, mutta siitä ei saa pisteitä. Käytännössä se on tarkoitettu nättien kuvien ottamiseen, mutta olisi ollut järkevää laittaa siihen jotain omaa keräiltävää kuten esimerkiksi maamerkkien kuvaamista.

Hiiret hyppii pöydällä

Kyllä, Hot Pursuit on kuin Burnout poliiseilla. Autot ovat salamannopeita, ajaminen nautinnollisen kepeää ja kolarit räiskyviä spektaakkeleita. Vaarallisesti ajamalla kuten vastaantulijoiden kaistalla kaahaamalla, saa nitroa, joka antaa autolle lisäpotkua. Autoissa on Burnoutia selkeästi enemmän painoa ja mutkissa ei voi luottaa vain taitavaan sivuluisuun. Loppujen lopuksi juuri se, minkä uskoin tekevän Hot Pursuitista merkityksettömän, tekee siitä merkityksellisen. Burnout-pelien pelaaminen on erittäin hauskaa, mikä välittyy tekijöiden kautta myös Hot Pursuitiin. Burnout-sarjan vahvuudet yksinkertaisesti sopivat mainosti myös Need for Speediin. Jopa vaimoni innostui niin, että halusi tarttua ohjaimeen. Uskokaa pois, sitä tapahtuu ani harvoin. Pelissä kummallakin osapuolella on neljä asetta. Poliisilla on EMP, helikopteri, poliisieste ja piikkimatto. Erikoisin on EMP, jolla lähetetään sähkömagneettinen impulssi edellä ajavaan vihollisautoon. Se jumiuttaa auton järjestelmät hetkeksi. Aseita käytetään vaivattomasti nuolinäppäimillä. Kaaharilla on EMP:n ja poliisiesteen sijaan signaalin häiritsin ja nitropaukku. Häiritsimellä estetään poliiseja näkemästä karttaa ja käyttämästä aseitaan. Nitrolla paahdetaan tuhatta sataa hetken aikaa. Aseiden käyttö on yksinkertaista, mutta hauskaa. Mikä parasta, ensimmäistä kertaa Criterionin historiassa autot ovat aitoja. Siitä ei ole kovin kauaa, kun autonvalmistajat eivät olisi antaneet silmäteriään missään tapauksessa tällaiseen holtittomaan rällästykseen. Peliala on mennyt siinäkin suhteessa eteenpäin – enää valmistajilla ei ole varaa jäädä pois.

Helmiä sioille

Moninpelissä on kolme pelimuotoa – kisa, takaa-ajo ja yksi vastaan yksi. Pelaajia mahtuu kahdeksan. Kisa on yksinkertainen taistelu siitä, kuka pääsee maaliin ensimmäisenä ilman aseita tai muuta ylimääräistä. Se suosii taitavia kuskeja, mutta rällästäjille on oma pelimuotonsa. Jokainen arvaa, mikä on Hot Pursuitin moninpelin helmi – takaa-ajo. Tinanappien tehtävä on pysäyttää kaaharit hinnalla millä hyvänsä – he ajavat ryhmänä, mutta kaaharit eivät. Tällöin peli muuttaa jatkuvasti muotoaan. Yhtäkkiä kaaharin perässä voikin James Bond -tyyliin olla seitsemän poliisia tai yksinäinen sinivuokko jahtaa kahdeksaa hurjastelijaa. Pääosassa ovat pelin aseet, joista moninpelissä huomaa sen, että niitä ei voi käyttää liian usein. Ajaessa ei näe naurettavan paljon piikkimattoja tai helikoptereita, vaan osapuolet voivat käyttää niitä rajoitetun määrän kerrallaan. Pelti rytisee, ärräpäät lentävät ja pelaajia tippuu vähitellen taistosta. Kissa ja hiiri leikki on erittäin hauskaa eikä yksikään kisa kestä liian kauaa. Haastavinta on mitellä taitojaan vain yhtä pelaajaa vastaan. Poliisi voittaa, mikäli pysäyttää hurjastelijan, ja kaaharin täytyy ajaa riittävän kauas poliisista voittaakseen. Ovela kaahari ajaa täysillä risteykseen, laittaa päälle signaalin häiritsimen, jotta poliisi ei tiedä, mihin suuntaan hän matkaa. Kokematon tinanappi jää auttamatta pois kyydistä. Pelimuoto muuttaa jälleen Hot Pursuitin konseptia, mikä kertoo tekijöiden ammattitaidosta. Pienillä ja ensi näkemältä merkityksettömillä muutoksilla luodaan jotain erilaista.

Sosialisoitu autoilu

Sosiaalinen media on muotia. Sen ovat huomanneet myös Criterionin pojat, sillä Hot Pursuitin yhteisöllisyyden tärkeimmät ajatukset perustuvat Facebookiin. Kukin voi ihan itse päättää, merkitseekö idean alle ”tykkää”. Oma kommenttini on, että homma toimii, koska se antaa lisämakua pelaamiseen. Autolog suosittelee kisoja, joissa pelaajan kaveri on päihittänyt hänet. Autolog ilmoittaa asiasta yksinpelin valikossa ja autolog suosittelee -alasivulla, joka esittelee kisoja tarkemmin. Kisaan hypätään kätevästi suoraan autologista. Ajaessa autolog muistuttaa ajasta, jonka pelaaja yrittää voittaa. Parasta on tietysti ominaisuuden automaattisuus, minkä ansiosta ilmoituksia myös satelee tiuhaan. Aina pitäisi olla uusia haasteita, kun palaa pelin pariin. Criterion ei olisi ymmärtänyt Facebookia, jos Hot Pursuitissa ei olisi seinää, jolle kommentoidaan kisasuosituksia, pelaajien jakamia kuvia ja muuten vain häröillään toisille. Omalle kaverilistalle voi myös lisätä kavereiden kavereita. Need for Speed Hot Pursuit saa vanhaan sotaratsuun tuntuvasti potkua ja osoittaa, että Criterion osaa tehdä erinomaisia autopelejä myös toisen pelisarjan hengessä – Need for Speedin sielu on yhä tallella. Hot Pursuit ei tosin keksi pyörää uudelleen, vaan kehittää vanhoja ideoita uudelleen. Ainoa täysin uusi oivallus on autolog-ominaisuus, mutta kun kaikki muukin on tehty sellaisella osaamisella ja viimeistelyllä, että muiden soisi ottavan mallia, ei ajamisesta voi kuin nauttia.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:7]

Criterion rakensi edellisessä Burnout-pelissään upean peliympäristön nimeltä Paradise City, joka oli kirjaimellisesti open world ajopeliparatiisi. Hot Pursuitin Seacrest County on puolestaan pitkien suorien ja loivien kurviensa myötä rakentunut kaahaamista sekä jännittäviä takaa-ajoja varten. En muista toista ajopeliä, jossa on niin paljon vaihtelua ympäristöissä yhden kisan aikana. Rantatie näyttää siltä kuin se olisi repäisty OutRunista ja muutenkin Seacrest County on hyvin pittoreski. Eniten sain fiiliksiä siitä, kuinka päivänaika vaihtuu kisan aikana esimerkiksi yöstä aamuruskoon. Säätilatkin vaihtuvat ja esimerkiksi vetinen asfaltti ja usva ovat upeasti toteutettuja tehokeinoja, jotka tuovat ajamiseen fiilistä, joka puuttuu melkein kaikista ajopeleistä. Olisin silti halunnut, että pisimmät kisat olisivat olleet hieman lyhyempiä, sillä nyt huomasin vältteleväni yli 15 kilometrin kisoja, jotka usein venähtävät yli viiden minuutin ralleiksi. Ajoreittejä on pakko opetella. Oikoteiden hyödyntäminen on aluksi todella vaikeaa – törmäsin lähes aina jakajiin tai puihin yrittäessäni ajaa oikoteille. Samalla tapaa vastaantulevat autot tuntuvat magneetin lailla vetävän minua puoleensa. Joskus pelissä syntyy hetkiä, jolloin väistää ja törmää kapean ajoradan laitaan ja pomppaa takaisin radalle, ja olo on kuin flipperissä. Mitä kalliimpi auto, niin sitä raskaampi ajotuntuma, enkä päässyt kaikkien autojen kanssa sinuiksi, mutta ainakin sivuluisut ovat äijämäisen oloisia. Tekoälyn kanssa kisatessa ei voi välttyä ajatukselta, että ajoi sitä kuinka hyvin tahansa, niin autot ohittavat välillä kuin huonoissa ajoleffoissa – aina tuntuu löytyvän ylimääräinen vaihde, jolla pääsee pelaajan ohi, vaikka olisin ajanut talla pohjassa jo minuutin ajan. Ajotyyppejä on ihan mukavasti, mutta se, kuinka paljon Autolog lopulta tuo peliin ja pidentää sen ikää, jää nähtäväksi julkaisun jälkeen. Ominaisuuden toimivuus riippuu pitkälti siitä, kuinka paljon kaverit jaksavat pelata. Criterionin Autolog-hehkutuksen lomassa on hyvä muistaa, että Bizarre Creations tarjosi jo samankaltaista palvelua Blurissa, joskin selvästi heikommin. Hot Pursuit on erinomainen ajopeli ja lajityypin ystävänä voin vain ihmetellä, miten ehdin pelata tätäkin Blurin ja ModNation Racersin ohella.

 

8/10
Lisää luettavaa