Kansan syvät rivit vaativat jälleen vauhtia loppuvuoteen, ja Electronic Arts on kattanut pöydän valmiiksi. Viime vuoden, realismiin kallellaan ollut Need for Speed: ProStreet jää ainakin toistaiseksi säännön vahvistavaksi poikkeukseksi, sillä Undercover kaahaa vahvasti arcadeajamisen huomaan. Tervemenoa tiukasti rajatut autoradat, tervetuloa vapaasti tutkittava Tri-City Bay. Se on odotettu muutos, mutta vaihtelu ei ole aina hyvästä.

Neito pulassa

Undercoverin pääosassa on nimetön poliisi, joka soluttautuu Tri-Cityn alamaailmaan. Saadakseen vaarallisen rikollissyndikaatin ja autovarkaiden luottamuksen, hänen on onnistuttava vaarallisissa työtehtävissä ja haalittava kahisevaa katukisoissa. Sinivuokon ainoa linkki kaidalle polulle on liittovaltion agentti Chase Lindh, jota näyttelee Maggie Q (Die Hard 4.0, Rush Hour 2). Matkan varrella tavataan ovelia rikollisia, kuten laulaja Christina Milianin tulkitsema Carmen Mendez.Kohtaukset on kuvattu kuin mihin tahansa televisiosarjaan, mutta ne ovat niin lyhyitä, että tarina ei oikein avaudu pelatessa. Tekstitys olisi auttanut asiaa. Itse juoni on kaiken kaikkiaan unohdettava, joten yksi pelin puhutuimmista myyntivalteista osoittautuu pannukakuksi.Tri-City Bay on kuvitteellinen kaupunki, mutta se perustuu Yhdysvaltain metropoleihin. Se on laaja ja monipuolinen alue, mutta ihmisvilinän puuttuessa se tuntuu hengettömältä kulissilta. Kaupungissa ei ole kaahaamisen ja tehtävien lisäksi juuri mitään nähtävää. Värien lämpö ja kirkkaus on tarkoituksella haettu efekti, mutta se tekee häiritsevän epätodellisen vaikutelman. Autot näyttävät mahtavilta erityisesti hohtaessaan ilta-auringossa. Xbox 360:lla ruudunpäivitys pysyy kohtalaisella tasolla, mutta PlayStation 3:lla se takkuaa todella ikävästi. Stereoista soiva musiikki on mitäänsanomatonta.

Uhmaikä

Muuhun keskittyneestä ennakkohehkutuksesta huolimatta Undercover on paluuta sarjan juurille, Hot Pursuitin kiivaisiin takaa-ajoihin. Undercover on myös helposti omaksuttava kokonaisuus – kisan voi valita GPS-kartalta tai painaa pelkästään nuolinäppäintä, joka vie lähimpään koitokseen. Kaupungilla ei tarvitse ajaa juuri lainkaan, jos ei halua.Ajaminen kallistuu enemmän keveään arcadeen kuin realismiin, mutta autot ovat todentuntuisen raskaita ja vauriot näkyvät selkeästi. Huippukallista Audiaan alkaa varjella kuin armainta silmäteräänsä.Virkavalta on suuremmassa roolissa kuin aikoihin – kannattaa ottaa ”vapaudut vankilasta” kortti valmiiksi. Poliisi poliisin kimpussa on tavalliselle pulliaiselle hilpeä näky, mutta soluttautuja ei saa paljastaa korttejaan. Niinpä pakoon on päästävä, mutta komeaa autoa ei saa romuttaa. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä viekkaat ja todella aggressiiviset kytät jaksavat rummuttaa pelaajan kiesiä ja laittaa esteitä tielle. Silloin ruudulle tulee ystävällinen varoitus, että pidä poika maalipinta kuosissa. Miksi sellaista varoitusta ei ole oikeissa autoissa? Poliisiradion hätääntynyttä keskustelua on myös hupaisaa kuunnella.
Vastaus on ottaa hankalin mahdollinen reitti, koska kaikki taitavat häkä-Häkkiset ja räkä-Räikköset on palkattu poliisivoimien sijaan formulasirkukseen. Reitin valinnassa auttaa hidastusmoodi, jonka saa päälle nappia painamalla. Ruuhkassa puikkelehtiminen helpottuu kummasti ja tuo myös mieleen Burnout-sarjan. Sivukujalle päästyään fiksu pelaaja osuu taktisesti tolppaan, joka kaataa roinat ärräpäitä huutavien reijonaulapäiden niskaan. Mikäli kimpussa on myös helikopteri, se pitää eksyttää ajamalla esimerkiksi sillan alle.Jos sinivuokot sattuvat saamaan kuskin kiinni, hän yrittää juosta karkuun naama peitettynä Cops-tyyliin, mutta hänet taltutetaan pian maahan. Opetus on, että neljä rengasta on parempi kuin kaksi jalkaa.Poliisien jallittaminen on aina ollut sarjan parasta antia eikä Undercover petä odotuksia sen suhteen. Poliisitehtävät ovat haastavia, mutta eivät suinkaan mahdottomia, mikä tekee pakoon pääsemisestä sitäkin palkitsevampaa. Nyt kun soluttautuminen on nähty, seuraavassa osassa muututaan sitten kenties rehdisti virkamerkkinsä näyttäväksi tinanapiksi?

Taidoista palkitaan

Juonitehtävien läpäiseminen vaatii taitopisteiden keräämistä. Niitä saa suorittamalla sivutehtäviä kuten katukisoja, romuttamalla poliisiautoja ja uutuutena on vastustajan voittaminen täydessä moottoritieruuhkassa. Homman nimi on yksinkertaisesti ajaa mahdollisimman suoraa linjaa väistellen muita tienkäyttäjiä, mutta koska kuvakulma on lukittu auton eteen, huimat vähältä piti tilanteet ja äänet hyppäävät iholle. Ruuhka on adrenaliinia positiivisesti nostattava kokemus, toisin kuin oikeassa elämässä. Kisat ovat muuten hyviä, mutta vaikeustaso on poliiseja lukuun ottamatta aivan liian alhainen.Toinen vaihtoehto on tehdä vapaasti temppuja kaupungilla. Voimakkaat luisut kaarteissa ja nopeat u-käännökset vaikkapa poliisia paettaessa tuovat taitopisteitä, mutta myös kuskipisteitä, jotka parantavat roolipelimäisesti auton ominaisuuksia.

Kasa kahisevaa

Kaupungilta löytyy kauppoja, joissa voi vaivattomasti ostaa autoja useilta eri valmistajilta, muokata biilin ulkonäköä ja hienosäätää suorituskykyä. Laitoin heti oman Lotukseni kylkiin Suomen ja Brasilian liput. Undercoverissa on ProStreetin tapaan mahdollisuus ostaa pelin asioita Microsoft-pisteillä. Näen sieluni silmin, kuinka lantit tippuvat tekijöiden kirstuun, mutta näin arveluttavan liikemallin käyttäminen on erittäin ärsyttävää.Hauskat poliisit ja saumaton pelikokemus ovat Need for Speed: Undercoverin parhaat puolet. Kaupunki on ikävän hengetön, mutta aikaa ei tarvitse tuhlata siellä, vaan haluamiinsa kisoihin pääsee nopeasti. Itse kilpailut ovat turhan helppoja ja ruudunpäivitys on ikävän epätasainen.Undercoverista puuttuu sarjan alkuaikojen anarkistinen asenne, jota alleviivaa muotitietoisen nopeiksi leikatut välivideot. Vauhdin tarve ei kasva tarpeeksi suureksi, ja hehkutettu juoni on yhtä tyhjän kanssa.

Kaksinkamppailu

Loppuvuonna julkaistiin kaksi autopeliä, jotka kuvaavat suurkaupungin autojengien sielunmaisemaa – Midnight Club: Los Angeles ja Need for Speed: Undercover.Kuvitteellinen Tri-City jää kakkoseksi, sillä totuus on tarua ihmeellisempää, kuten Los Angeles osoittaa. Se on ihmisten kansoittama ja täynnä yksityiskohtia. Maamerkkien löytäminen on melkein yhtä hauskaa kuin oikeasti matkustettaessa.Undercoverissa kisoihin pääseminen on tehty miellyttävän sujuvaksi, mutta Midnight Clubissa itse kisat ovat viihdyttävämpiä. Vaikeustaso on kummassakin hakusessa – Undercoverissa se on liian helppo ja Midnight Clubissa taas liian haastava. Toisaalta Undercoverin poliisit virkistävät ja pitävät pelaajan varpaillaan paremmin kuin Los Angelesissa. Autoilueepoksia yhdistää tarinan merkityksettömyys ja autojen tuunaaminen.Midnight Club: Los Angelesissa on monta asiaa tehty taitavammin, ja kattauksen kruunaa eläväinen kaupunki, joten useimmille se on selvä ykkönen.

Kaksi kierrosta

Moninpeliltään Undercover on muuten tavallinen sekoitus kisoja, mutta netissä voi leikkiä neljän hengen tiimeissä rosvoa ja poliisia, tuota kaikkien pihaleikkien kruunaamatonta kuningasta. Varkaiden täytyy varastaa arvokas paketti ja viedä se määräpaikkaansa. Homma on hoidettava hinnalla millä hyvänsä – törmäyksiä ja voimasanoja ei vältellä, vaan ne kuuluvat asiaan. Toisin kuin lapsena, hämmennystä ei aiheuta se, ketä kuuluu kurmottaa, sillä autot tunnistaa toisistaan helposti.Kahden kierroksen aikana pääsee kokeilemaan työtä kummallakin puolella. Se ei ole Morgan Spurlockin syväluotaava 30 päivää, mutta vilpitöntä viihdykettä se on. Harmi vain, että jaetun ruudun moninpeliä ei ole.

5/10
Lisää luettavaa