Kaveria ei jätetä
Kotipaikkamme ja kotimaamme muokkaavat sitä, millaisia meistä tulee. Sitä tuskin kiistäisi kukaan suomalainen, sillä mikä muu selittäisi täkäläisen yleisluonteen? Tästä kertoo myös Kisima Innitchuna eli Never Alone, joka selittää Alaskan iñupiaq-alkuperäiskansan elämäntapaa ja sen syntyä karujen olosuhteiden kautta.
Never Alone on kertomus Nuna-tytöstä, joka joutuu jääkarhun takaa-ajamaksi ja saa apua salaperäiseltä napaketulta. Kun pahuus ja valloilleen riistäytyvät luonnonvoimat uhkaavat Nunan kylää, hän lähtee kotoaan maagisen kumppaninsa kanssa ratkomaan ongelmia syvästä velvollisuudentunnosta sukuaan kohtaan. Tarina on siis jonkinlainen vastakohta USA:n kansalliseepokselle eli Yksin kotona -leffalle, jossa itseään täynnä oleva kakara ei suostu poistumaan kotoaan.
Mutta vitsailu sikseen, sillä Never Alone on Vakava peli isolla V:llä. Joku saattaisi luokitella sen jopa opetuspeliksi. Nurkat läpi nuohoamalla siitä löytyy nimittäin kentissä näkyviin olentoihin ja asioihin liittyviä dokumenttielokuvan pätkiä, joissa iñupiaq-heimojen edustajat jakavat elämänviisauttaan. Pelaaja saa kuulla luomismyyttejä ja lastensatuja, joiden kautta on jaettu arktisissa oloissa selviämiseen tarvittavia tietoa sekä käytännön taitoja esimerkiksi karibunnahkavaatteista ja metsästyksestä. Se ei tunnu tylsältä saarnaamiselta, sillä erityisesti sympaattisten mummeleiden jutuissa on sitä kuuluisaa eletyn elämän makua.
Silti on muistutettava, että Never Alone on vain peli, ja tässä suhteessa se ei ole aivan täysosuma. Sivulta kuvattu tasohyppely on hyväksi todettu keino lähes minkälaisen tarinan kertomiseen tahansa, ja perusloikinta on pätevää perustasoa. Kettu taikoo lähellään olevat henkiolennot näkyviksi ja tuntuviksi, jolloin Nuna voi kiivetä ja loikkia niitä pitkin. Osa hengistä pitää napauttaa esiin taikabolaa viskaamalla.
Ongelmia syntyy pelin edetessä, vaikka se on kestoltaan vain parituntinen, sillä vaikeustaso ja tyyli eivät pysy yhteneväisinä loppuun asti. Alun loikinta on seesteistä ja sopii nuorillekin pelaajille, mutta loppuvaiheessa perässä hönkii ajastettu äkkikuolema. Mukaan on ihmeen kautta saatu jopa merkillisen ärsyttävä pomotaisto, jossa kahden hahmon välillä vaihtelu ei vain toimi.
Never Alonea on silti vaikea lytätä. Kuulemme sen kuluessa kertomuksia siitä, miten vaikeat olosuhteet luovat tiiviitä perheyhteisöjä, joissa hyvinvointi on yhteinen asia ja itsekkyys kuvataan hirviömäiseksi ”ihmisentappajaksi”. Peli on lisäksi nätti kuin norppa pienenä. Kylmä pohjatuuli näyttää todella kylmältä pohjatuulelta, ja revontulet ihmisiä napsivina aaveina kutittavat mielikuvitusta, vaikka niiden väistely ei olisikaan aina kivaa.
On outoa sanoa, että pelin ei aina tarvitse olla pelinä loistava ollakseen hyvä peli. Niin se vain kuitenkin on. Olen pelannut parempiakin hyppelyjä, mutta harvasta jää sekä lämmin tunne että tieto siitä, että on tullut opittua jotain uutta.