Dungeons & Dragons -roolipelit, siis ne kynällä ja paperilla pelattavat, ovat viihdyttäneet pelaajia jo vuosikymmenten ajan. Joten mikähän ihme siinä oikein on, että asiasta ei vain saada aikaan kuin pari kelvollista tietokonepeliä?
Tuorein hakkunsa kiveen iskenyt peli on Crypticin MMO-tulokas Neverwinter, joka sisältää lupaavia ideoita, mutta kompastuu keskinkertaiseen – ja joskus huonompaankin – toteutukseen.
Kaikki alkaa niin lupaavasti. Kyseessä on toimintaroolipeli, jossa väistellään vihollisten iskuja ja juostaan taistelukentällä kurittamassa vihollisia taivaallisilla vasamoilla, jääpalloilla, tikareilla ja muilla klassisilla D&D-aseilla. Tarjolla on viisi hahmoluokkaa, jotka jakautuvat perinteisen MMO-menetelmän mukaan: yksi tankkaa, toinen parantaa ja muut tekevät vahinkoa.
Neverwinter yrittää siirtää Dungeons & Dragonsin neljännen laitoksen mekaniikkoja pelimuotoon useilla eri tavoilla. Kykyjä on esimerkiksi kolmea eri luokkaa. Osaa voi käyttää niin nopeasti kuin hiirtä ehtii rämpyttää, toiset jäähtyvät kymmenisen sekuntia käyttöjen välillä ja megapaukkuja voi laukoa vasta, kun on ladannut hahmokohtaisen energiamittarinsa täyteen.
Tekemistä riittää reippaasti instanssien, pelaajien itse luomien seikkailujen ja pienempien skenaarioiden muodossa, ja hauskasti peli vielä ohjaa pelaajiaan yhteisten aktiviteettien pariin jakelemalla joka tunti bonuksia johonkin puuhailuun. Niin pelaajat hakeutuvat luonnostaan samaan aikaan vaikka luolastoihin, eikä peliseuraa tarvitse etsiä loputtomiin.
Näin ne pelin ensimmäiset 20 tasoa menevätkin mukavissa merkeissä, mutta sitten hymy hyytyy nopeasti. Mitä lähemmäs 60. tasoa pelaa, sitä enemmän kaikki kestää. Hirviöillä on aivan liikaa kestopisteitä, joten ihan perustaistelutkin kestävät usein niin kauan, että seikkailualueilla liikkuminen on tuskallisen hidasta puuhaa.
Tehtäväsuunnittelu on myös auttamattoman vanhanaikaista. Tapa 20 näitä, kerää niiltä 30 tuollaista esinettä ja sitten juokse tuonne. Toista seuraavat kolme päivää. Tätähän se toki useimmissa MMO:issa on, mutta Neverwinter ei edes yritä naamioida vanhanaikaisuuttaan.
Tympeyden kruunaavat luolastot, jotka olisivat paremmalla suunnittelulla voineet olla hauskoja. Nyt ne ovat niin täynnä roskahirviöitä, että niiden pelaaminen tuntuu synkeältä kuolemanmarssilta. Ja kun vihdoin pääsee oikeasti 5–10 minuuttia kestävien pomotaisteluiden ääreen, nekin ovat suurimman osan ajasta aivan identtisiä. Pomot synnyttävät pikkuhirviöitä kamalissa laumoissa, ja sitten juostaan niitä karkuun samalla, kun väistellään pomon megahyökkäyksiä.
Pelistä löytyisi paljon enemmänkin pientä valittamista, mutta tilanpuutteen johdosta keskitytään siihen pahimpaan peikkoon: mikromaksuihin. Neverwinterin saa ladata ilmaiseksi, eikä pelaaminenkaan teoriassa maksa mitään – käytännössä kylläkin, sillä aivan kaikki maksaa ja vieläpä usein aivan liikaa. Hahmopaikkoja on yhteensä vain kaksi. Jos haluaa kokeilla muitakin pelin viidestä hahmoluokasta, saa pulittaa vitosen. Jos haluaa tehdä pankistaan käyttökelpoisen, saa pulittaa toisen vitosen. Jopa hahmon kykypisteiden uudelleensijoittelu, aivan MMO-pelien perusjuttu, maksaa kolme euroa kerralta.
Onkin aivan selvää, että Cryptic on joutunut suunnittelemaan peliään nimenomaan mikromaksut eikä pelikokemus mielessään. Ehkä tämä osittain selittää sen, miksi pelaaminen on niin puuduttavan uuvuttavaa. Ehkä jos olisin pulittanut tiskiin ne pyydetyt kympit, pelaaminen olisi ollut sujuvampaa, enkä olisi ollut 60. tasolla niin totaalisen kyllästynyt peliin, että pelaamiseni olisi jäänyt siihen.
Ehkä, ehkä ja ehkä. Nyt on kuitenkin niin, että Neverwinteristä ei ole kuin kuriositeetiksi. Mutta kokeile toki itse, eihän se mitään maksakaan. Älä vain ylläty, jos kyllästyt pikavauhtia. Et ole yksin.