NHL-pelisarjan historia on mielenkiintoinen. Se on aina myynyt erinomaisen hyvin ja ollut monien pelaajien suosiossa, vaikka todelliset lajiniilot katsoivatkin EA:n epärealistista arcadelätkää pitkin nokkaansa. Yleinen pelimaailma naureskeli rahastukselta tuntuville vuosipäivityksille, ja karavaani kulki vuodesta toiseen.
Mutta sitten tuli NHL 08, joka räjäytti vertauskuvallisen pankin. EA pisti pelimoottorinsa täysin uusiksi ja valloitti niin kriitikot, satunnaiset pelaajat kuin lätkäfanitkin. NHL oli vihdoin suorastaan erinomainen kiekkopeli ja samalla myös todiste siitä, että vuosipäivityskin voi olla oikeasti merkittävä sukupolvenvaihdos.
Mutta eihän näitä sukupolvenvaihdoksia voi joka vuosi tulla. Vuosi on verrattain lyhyt aika tehdä peliin suuria muutoksia, ja jos sattuu vaikka kehittämään markkinoiden ainoaa lätkäpeliä, ehkä siihen ei ole edes hirveästi paineita. Niinpä pakettiin voikin päätyä kokoelma pienempiä ja kosmeettisia muutoksia, jotka tuntuvat enemmän kivoilta viilailuilta kuin merkittäviltä uudistuksilta. Viisi pistettä sille, joka arvaa, miten tämä liittyy NHL 12:een!
Pipo päässä pakkasessa
Syitä on todellakin monenlaisia, samoin kuin selityksiä ja varmasti myös tekosyitäkin, mutta niiden takaa paljastuu yksinkertainen ja karu totuus: NHL 12 tuntuu vuosipäivitykseltä. Uudistuksia on toki taas paperilla ainakin pienen arkillisen verran, mutta on aivan eri kysymys, moniko niistä oikeasti vastaa pelaajien toiveisiin ja tarttuu sarjan puutteisiin. Sillä pelien hyvästä tasosta huolimatta puutteitakin yhä löytyy.
Pelin näkyvin ja tuntuvin uudistus on uusi pelitila Winter Classic. Juurensa vuonna 2003 pelattuun Montreal Canadiensin ja Edmonton Oilersin väliseen Heritage Classic -matsiin ulottava perinne kasaa avojäälle kymmenientuhansien pakkasessa paleltuvien katsojien eteen kaksi kovaa NHL-seuraa. Ja niin se tietenkin tekee pelissäkin.
Oikean Winter Classicin suurinta riemua ainakin minulle on katsella maalivahtien maskiviritelmiä sekä tietenkin myös muistella niitä omia nuoruuden hetkiä ulkojäillä. Pelin taso ei yleensä kovista pakkasista ainakaan parane, mutta NHL 12:ssa ei käy edes sitä – Winter Classic kun on puhdas grafiikkamodi. Hauska lisäys se on silti, varsinkin kun yksityiskohtien määrä kielii siitä, että lisäys on tehty rakkaudesta lajiin eikä markkinointiosaston vaatimuksesta.
Huomattavasti tuntuvampi uudistus on se, että jo viime vuonna alkanut fysiikkauudistus on viety päätökseensä. Viime vuonnahan kaatumisanimaatiot ja muut sellaiset generoitiin jo dynaamisesti, mutta nyt koko taklausoperaatio rullaa fysiikkamoottorin ehdoilla.
Näin pelaajien massa, liikenopeus ja törmäyssuunta vaikuttavat suuresti lopputulokseen, eikä pienillä taskuraketeilla voi enää rullata suurempia pelaajia. Itse en ole uudistuksen suunnaton ystävä. Ehkä en vain osaa, mutta minusta taklaaminen oli jo ennenkin aika vaikeaa, ja nyt se tuntuu vielä hankalammalta.
Kaukalouudistusten toinen merkittävä juttu on se, että maalivahdit eivät enää ole voimakentällä suojattuja koskemattomia, vaan osa pelin myllerrystä ja ryminää. Kenttäpelaajat voivat ajella maalivahtien päälle ja yrittää näin tölväistä kiekkoa vapaaksi, mutta kannattaa varoa: maalivahdit voivat nyt myös tapella!
Taklailua suurempi uudistusten yhteisvaikutus onkin se, että maskipeliin tuli yllättäen uutta hohtoa. Nyt sillä onkin väliä, että maalivahdin nokan eteen pistetään 195-senttinen hampaaton kanukki, sillä yllättäen maalivahti ei voi liikkua niin vapaasti kuin ennen, eikä sitä karpaasia siitä ihan helpolla siirretäkään. Tästä tykkäsin!
Tutulta tuntuu
Ja siinä ne uudistukset sitten suunnilleen olivatkin, tai ainakaan minä en peliä pelaamalla ja oheislukemistoa selaamalla löytänyt mitään muuta kummallista. Niinpä käykin niin, että NHL 12 tuntuu kovin tutulta peliltä. Toki uudistukset parantavat peliä, mutta aika pienillä tavoilla. Väittäisinkin, että käytännön pelikokemus ei muutu merkittävästi, jos yhtään.
Niinpä NHL 12 onkin yhä hyvä, mutta ei aivan ongelmaton peli. Ja harmillisesti ne ongelmat ovat seuranneet peliä suunnilleen NHL 08:sta asti. Perustavin niistä on yhä tekoäly, joka ei ihan hanskaa jääkiekon syvintä olemusta sen enempää pelaajan kaverina kuin tätä vastaan pelatessaankaan.
Tekoäly koukkii yhä rasittavasti ja tekee kaikki maalinsa ihmeellisillä kikoilla. Miksi turhaan ampua, kun tietää, ettei veto ole menossa maaliin? Sillä eiväthän ne juuri ole: NHL 12:ssa maaleja ei vieläkään tehdä kuten oikeassa NHL:ssä, eli kovilla ja tarkoilla vedoilla. Löydä tämän vuoden maalipaikat ja sitten hyödynnä niitä, siinä pelin henki.
Tiimikaverit eivät myöskään osaa hakea tarpeeksi aktiivisesti vetopaikkoja, eivätkä pakit osaa pitää vieläkään viivaa kiinni. Suuri osa olevinaan viivakudeiksi tarkoitetuista syötöistä johtaa hyökkäyksen katkeamiseen, kun pakki päättää ottaa syötön haltuun keskialueella.
Olette ehkä kuulleet tämän ennenkin – todennäköisesti jopa minun kirjoittamanani – mutta NHL 12 on parhaimmillaan kaksin tai vielä suuremmassa porukassa pelattuna. Kaverin kanssa samalla sohvalle pelaten ja kenties kevyttä urheilujuomaa nauttien EA:n tuore tekele tarjoaa todella hauskaa ja toimivaa jääkiekkoilua, jonka parissa aika rientää.
Ehkä ensi vuonna olisi sen paljon puhutun ja toivotun tekoälyuudistuksen paikka, jolloin toivottavasti saman kehun voisi ulottaa myös yksinpeliin.
Kokonaisuutena tuloksena on siis pelikokemus, joka ei eroa hirvittävästi entisestä, eikä varmastikaan muuta kenenkään mieltä suuntaan tai toiseen. NHL-sarjan innokkaat fanit saavat varmasti haluamaansa herkkua, mutta aiempina vuosina puutteisiin pettyneet eivät muuta mieltään. Hyvä peli, mutta voisi olla parempikin!