Tulkoon minun valtakuntani
Ni no Kuni II käynnistyy kirjaimellisesti räjähdyksellä. Presidentti Roland on matkalla tärkeään kansainväliseen kokoukseen modernia Amerikkaa muistuttavassa kaupungissa, kun yhtäkkiä ohjusisku muuttaa kaiken. Massiivinen tuho jättää Rolandin makaamaan voimattomana romuttuneen autosaattueensa keskelle, eikä tuskainen ilme lupaa hyvää hänen terveydentilastaan. Taivaan porttien sijaan mies herää pian tyystin toisesta maailmasta. Siellä hiirikansa on alkanut nousta pitkään vallassa ollutta kissaeliittiä vastaan sekä pakottanut nuoren ja hämmentyneen Evan-kuninkaan maanpakoon.
Ni no Kuni II:ta on markkinoitu ennen sen julkaisua värikylläisenä ja satumaisena fantasiaseikkailuna, joten sen oikeaa elämää vahvasti sivuava alku jää heti kummittelemaan mieleen. Myöskään ensimmäinen Ni no Kuni ei käynnistynyt mitenkään hilpeissä tunnelmissa, vaan tietynlaisten tragedioiden käsittelystä on selvästi tullut tärkeä osa koko sarjan perimää. Siinä missä alkuperäisen pelin ensiminuutit olivat enemmän henkilökohtaisia, surullisia ja näin ollen vahvasti empatiaa herättäviä, langettaa Roland uuden pelin päälle synkemmän varjon. Jotain julmaa on tapahtunut, mutta tarkalleen ei ole tiedossa, mitä siitä pitäisi olla mieltä.
Ensimmäiset hetket Ni no Kuni II:n parissa ovatkin hämmentäviä. Alun ohjusiskua ei juuri mainita myöhemmin, vaan Evanin tavatessaan Roland omistautuu mukisematta auttamaan tätä uuden valtakunnan rakentamisessa ja luovuttaa näin päähenkilön pestin eteenpäin. Pidemmällä tähtäimellä tämä käy järkeen, sillä Evanin tarinan yksityiskohdat auttavat ymmärtämään Rolandia paremmin ihmisenä ja kertovat siis tämän tarinan kiehtovan epäsuorasti. Alun sävyerot tunnelmassa ovat kuitenkin sen verran sodassa keskenään, että pelin ensiaskeleita seuratessa on hankala olla ajattelematta, miten rönsyileviltä ne tuntuvat.
Revenant Kingdomin alkuasetelma nostaa esiin ilmiön, joka on havaittavissa pelin koko olemuksessa. Se on täynnä mainioita ideoita, mutta yhdessä ne eivät muodosta täysin koherenttia kokonaisuutta. Siitä kärsii erityisesti pelin pääjuoni. Se yrittää kovasti kertoa satua diplomatian ja monimuotoisuuden mahdollisuuksista, mutta väkinäiset käänteet ja monet yksinkertaistukset saavat tarinan tuntumaan häiritsevän usein kaavamaiselta.
Tarinan rakenne ei sovi erityisen hyvin yhteen pelattavuudenkaan kanssa. Koska Ni no Kuni II on enemmän peli hallitsemisesta kuin matkaamisesta, sen skaala tuntuu pieneltä ja fiilis seikkailullisuudesta loistaa jo ennen puoliväliä poissaolollaan. Näin ollen pelimaailman tutkiminen tuntuu Revenant Kingdomissa jatkuvasti toissijaiselta puuhalta, vaikka se nimenomaan on pelin parasta antia. Maailmankartta on rakennettu hauskaksi ja palkitsevaksi tutkia, mitä myös taisteleminen tukee mainiosti. Pelin kamppailut eivät koskaan muutu erityisen taktiseksi, mutta ne ovat aina silti sen verran nopeita ja sujuvia, ettei niihin ehdi tylsistymään.
”Pelimaailman tutkiminen tuntuu Revenant Kingdomissa jatkuvasti toissijaiselta puuhalta.”
Tutkimisen vähäpätöisyyttä alleviivaa se, että pääasiallisesti sitä tehdään äärimmäisen yksinkertaisissa sivutehtävissä. Muutamia pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta sivutehtävät ovat jälleen niitä iänikuisia hanttihommia, kuten tappo- ja noutotehtäviä, joiden yliselitettyjen taustoitusten lukemiseen menee välillä enemmän aikaa kuin itse tehtävän tekoon. Sivutehtävien yksinkertaisuudessa on onneksi sentään se etu, että niitä on helppo aktivoida useita kerralla ja suorittaa sitten puolivahingossa ihan vain pelimaailmassa pyörimällä.
Tyydyttävin ja onnistunein puoli Ni no Kuni II:ssa onkin sen juohevuus. Paikasta toiseen kulkeminen on alusta asti nopeaa, ja sitä myös tehostetaan vauhdilla pelin edetessä. Hauskimmillaan peli oli aina silloin, kun kytkin aivot pois päältä ja katsoin, mitä hanttihommia pystyin milloinkin pelimaailmasta löytämään ja mitä niistä ansaitut tasot ja monet eri varusteet mahdollistivat seuraavaksi. Kokemus muistutti erityisesti Torchlightin kaltaisista toimintaroolipeleistä.
Level-5 on tietysti yrittänyt sitoa Ni no Kuni II:n osasia yhteen. Liimana kaiken välissä toimii oman kuningaskunnan rakentaminen, joka ajaa periaatteessa pelin hahmonkehityksen virkaa. Rakennuksia pystyttämällä ja niiden toimintaa hallinnoimalla pelaamista voi tehostaa uusilla taioilla, varusteilla ja erilaisilla bonuksilla. Monissa sivutehtävissä pääsee värväämään valtakuntaan jatkuvasti uusia asukkaita, jotka edistävät sen kasvua entisestään.
Kuningaskunnan rakentelu on yksinkertaista, sillä pelaajan päätettäväksi jää lähinnä, mitä ja milloin rakennetaan. Sen jälkeen työ valmistuu itsekseen raksuttavien laskureiden tahdissa. Aluksi onkin jännittävää priorisoida erilaisia asioita ja nähdä kuningaskunnan oikeasti kasvavan. Pidemmän päälle huomasin kuitenkin kiinnostuneeni vain pienestä osasta kaupungin tarjoamista eduista. Pelin edetessä rakentelu toimiikin enää lähinnä kevyenä hengähdystaukona sivu- ja päätavoitteiden tekemisen välillä.
Sama pätee myös Revenant Kingdomiin sinne tänne ripoteltuihin strategiaosuuksiin. Evan pääsee aina toisinaan komentamaan pientä armeijaa, joka kerää tasoja sotilaiden käyttämisen myötä. Käytännössä strategiaosuus on oma pieni minipelinsä kevyine järjestelmineen ja toimii pätevänä vaihteluna muulle puuhastelulle. Sitä jaksaa silti pelata vain lyhyissä pätkissä, joten onneksi pääosa sen koluamisesta tapahtuu sivutehtävien lomassa.
Ni no Kuni II: Revenant Kingdom on viihdyttävämpi peli kuin sen PlayStation 3 -edeltäjä reilut viisi vuotta sitten. En aikoinaan pystynyt läpäisemään Wrath of the White Witchia sen puuduttavan toiminnan takia, kun taas Revenant Kingdom meni läpi ihan puhtaasta pelaamisen ilosta. Silti olen ollut kovin pettynyt uutukaiseen. Siinä on paljon toimivia asioita, mutta niiden kanssa vuorovaikuttaminen tuntuu usein kovin vähäpätöiseltä. Satumainen tyylikin jää alikäytetyksi ideaksi, joka on mukana enemmän mutkien oikojana kuin tarinallisena tehokeinona.