Puhdasta piirrosmagiaa
Vaikka en olekaan mikään Mr. Anime, olen jo useiden vuosien ajan arvostanut, ellen jopa rakastanut japanilaisen Hayao Miyazakin ja hänen Studio Ghibli -tiiminsä elokuvia. Jotenkin Miyazakin elokuvat onnistuvat aina löytämään täydellisen tasapainon taianomaisen mielikuvituksen lennon ja vaikeidenkin kysymysten käsittelyn välimaastosta. Mies osaa asiansa sen verran hyvin, että harvoin elokuvien lopputekstejä katsellaan kuivien silmien läpi, ainakaan Lehtosilla.
Sama kommentti pätee suunnilleen sellaisenaan Ni no Kuniin, Level-5:n ja Studio Ghiblin yhteistyössä tehtailemaan japaniroolipeliin, joka tarjoilee useamman kymmenen tuntia Ghibli-magiaa ja vanhan koulukunnan JRPG-nostalgiaa vuoden parhaisiin kuuluvassa paketissa.
On vaikea sanoa tarkalleen, miten projektin vastuu on tiimien välillä jakautunut, mikä lienee onnistuneen yhteistyön merkki. Vaikka virallisesti Studio Ghibli onkin lähinnä vain tehtaillut peliin vajaat 20 minuuttia piirroselokuvaa tarinan huippuhetkiä varten, tiimillä on selvästi ollut osansa laajemminkin kehitystyössä. Maailma ja hahmot kun voisivat olla aivan mainiosti kotoisin jostain Ghiblin klassikkoelokuvasta.
Ja niin voisi olla tarinakin. Kuten yleensäkin Miyazakin elokuvissa, myös Ni no Kunissa nuori lapsi joutuu keskelle outoja tapahtumia. Oliver-poika temmataan karkeasti 50-luvun amerikkalaista pikkukaupunkia muistuttavasta kodistaan pelin nimeenkin päässeeseen toiseen maailmaan, jota asuttavat toinen toistaan ihmeellisemmät keijut, trullit ja menninkäiset.
Yhdessä itseään keijujen yliherraksi kutsuvan herra Drippyn kanssa Oliverin pitäisi sitten pelastaa molemmat maailmat ja samalla myös hänelle hyvin tärkeän henkilön henki – aika iso vaatimus pieneltä pojalta, mutta arkipäivää näissä piireissä.
Pelastusoperaatio kestää tunnelinäkö päällä pelattuna noin 25–30 tuntia, mutta jos lähtee suorittamaan runsaita sivutehtäviä ja viitsii vähän katsella ympärilleen, kuten näin riemukkaan kiehtovassa maailmassa varmasti käy, peliaika hyppää helposti lähemmäs sataa tuntia. Rahoilleen siis saa vastinetta.
Nämä kymmenet tai sadat tunnit kuluvat myös todella herttaisissa retrotunnelmissa, sillä upean piirroselokuvamaista grafiikkaa lukuun ottamatta Ni no Kuni voisi ihan hyvin olla peräisin 16-bittiseltä aikakaudelta – siis hyvässä mielessä. Pelissä ja sen hahmoissa kun on sitä jotain. Osittain kiitos kuuluu varmasti sille, että kehitystiimi on pitänyt meiningin miyazakimaisen kepeänä. Matkalla muun muassa pelastetaan kissakuningas rottaterroristien kynsistä, hätistellään keijukoulusta pihalle sitä terrorisoivia meduusoja ja kaikenlaista muuta yhtä hölmöä. Vaikka tarina on välillä synkkä, Ni no Kuni ei koskaan kadota taianomaista otettaan, ja se on kenties suurin syy sille, miksi arvostelun lopussa seisoo näinkin korkea pistemäärä.
JRPG:stä kun on kyse, tarina on vain osa koko kakusta taistelun ollessa vähintään yhtä merkittävä juttu. Ja riemukseni voin todeta, että se on Ni no Kunissa todella hauskaa, mutta myös aika erilaista.
Oliver saa matkalleen mukaan vain kaksi kumppania, mikä olisi JRPG-mittapuulla olemattoman vähän, mutta onneksi myös vain osa totuudesta. Kaikki kolme pystyvät nimittäin kesyttämään matkan varrella kohtaamiaan vihollisia apureikseen kuin Pokémonissa konsanaan. Ja nämä elukat sitten hoitavat sen varsinaisen taistelun.
Kullekin kolmelle sankarille saa valita aktiivisesti varastoon kolme elukkaa, joista kaikilla on perinteiseen tyyliin oma elementtityyppinsä ja roolinsa sekä sitä tukevia kykyjä. Siinä missä taistelijat osaavat esimerkiksi torjua vihollisten iskuja, tähän kykenemättömät velhot voivat tehdä paljon enemmän vahinkoa ja niin edelleen.
Täten varsinkin pomomatseissa on elinarvoisen tärkeää yrittää varautua ennakkoon tuleviin koitoksiin ja varata mukaan tilanteeseen sopiva elukkavalikoima. Koska kukaan ei tietenkään näe tulevaisuutta, käytännössä mukana pidetään vain mahdollisimman kattavaa settiä varaelikoiden chillaillessa elukoiden lomahoitolassa. Kyllä, tämä on se virallinen selitys.
Itse taistelu on yhdistelmä vuoropohjaista ja tosiaikaista meininkiä. Taistelu rullaa jatkuvasti eteenpäin pelaajaa odottelematta ja taistelukentällä voi vapaasti juoksennella ympäriinsä, mutta kun valitsee jonkun toiminnon – hyökkäys, puolustus tai joku erikoiskyky – pitää odotella hetken aikaa, ennen kuin saman kyvyn voi valita uudelleen.
Niinpä taistelu vaatiikin jatkuvaa hoksotinten käyttöä. Vihollisten megahyökkäykset pitäisi torjua oikea-aikaisilla blokeilla, hyökkäystilaisuuksia pitäisi hyödyntää oikea-aikaisella erikoiskykyjen käytöllä ja niin edelleen – samalla koko yleiskuvaa hahmottaen. Ei ole helppoa, ei.
Onneksi tekoälyn kaverit sentään taistelevat omillaan löyhiä ohjeita seuraten. Mistään Final Fantasyn gambit-systeemistä ei ole kyse, vaan ohjeet ovat todella ylimalkaisia. ”Pidä meidät hengissä”, ”hyökkää eri kohteiden kimppuun” ja niin edelleen. Mutta ne riittävät, sillä tekoäly pitää huolen itsestään ja auttaa pelaajaakin sopivasti.
Hektisyydestä ja monipuolisuudesta johtuen taistelu on aina haastavaa. Joskus turhankin. Aina välillä tuntuu siltä kuin ei vain ehtisi reagoida kaikkeen tarpeeksi nopeasti, ja sitä toivoisi, että pelin saisi edes hetkeksi paussille, jotta voisi miettiä seuraavia siirtojaan. Toisaalta ehkä tässä on myös se viehätys? Kun taistelu on koko ajan aktiivista ja huomiota vaativaa, siitä ei tule koskaan tylsää grindausta.
Mikään peli ei ole täydellinen, ei myöskään Ni no Kuni. Onneksi tässä tapauksessa ongelmat ovat sangen pieniä. Käyttöliittymä on välillä turhan kankea, ja monet toiminnoista, kuten tavaroiden ostelu kaupasta tai Oliverin loitsuvalikoiman käyttö pulmien ratkontaan, vaatii turhan monta painallusta, turhan monta tekstiruudun lukemista ja turhan paljon odottelua.
Oliverin loitsuvalikoimaa käytetään pääasiassa sivutehtävien ratkomiseen. Joku haluaisi, että hänen puutarhansa kasvaisi kauniimmaksi, toinen taas kaipaisi hieman lisää rohkeutta ja kolmas etsii kadonneita pulujaan. Sitten juostaan kohdealueelle, kuunnellaan Drippyltä turhan pitkä selitys itsestään selvään ongelmaan ja heitetään oikea loitsu. Bingo bango, tehtävä läpi. Paitsi että tuntuu siltä kuin 90 prosenttia sivutehtävistä olisi jommassakummassa ääripäässä: joko tehtävän kohde on kirjaimellisesti metrin päässä antajastaan tai sitten toisella puolella pelimaailman valtavaa karttaa.
Onneksi sivutehtäviä ei ole pakko pelata, vaikka se toki kannattaakin, sillä niiden kautta avataan erilaisia pieniä peliä helpottavia bonuksia, kuten vaikka nopeampi liikkumanopeus Oliverin ryhmälle.
Mutta tämä on vain nipotusta. Ni no Kuni on erinomainen peli. Itse jäin totaalisesti sen koukkuun jo alkuintron myötä, eikä se magia siitä muutaman kymmenen pelitunnin aikana mihinkään hävinnyt. En muista, milloin viimeksi joku JRPG on tehnyt minuun näin suuren vaikutuksen tunnelmallaan, pelattavuudellaan ja yleisellä viimeistelyllään. Mutta toisaalta mitä muuta voikaan odottaa, kun kaksi omien alojensa mestariporukkaa lyö hynttyynsä yhteen. Onneksi löivät, sillä tuloksena on – uskallan väittää – eräs sukupolven parhaista japanilaisista roolipeleistä.