Onko ihan pakko olla aikuinen?
Night in The Woods on pelottava eri tavalla kuin nimi antaisi ymmärtää. Pelissä on kummituksia, painajaisia ja öisiä metsiä, mutta kylmä hiki nousee ihan muusta. Se on peli, joka kertoo muun muassa siitä, että aikuiseksi tuleminen tarkoittaa laskujen maksamista ja stressiä.
Pelin pääosassa on puhuva kissa, ja se sijoittuu värikkääseen Possum Springsin kaupunkiin. Se ei ole silti trippi Sienimaahan tai furry-fantasioihin. Kahdella jalalla tallaavat eläinhahmot ovat vain ihmeen ilmeikäs ja halpa keino kuvata aivan tavallisia ihmisiä, ja kulissien takana on mikä tahansa työttömyyden kuristama USA:n pikkupitäjä tai Suomen muuttotappiokunta.
Päähenkilö Mae ei ole hänkään helpoin tapaus. Kauhtuneessa T-paidassa loikkiva tyttö palaa kotikaupunkiinsa häntä kuvaannollisesti koipien välissä. Kisutytöstä piti tulla se suvun kuuluisa ensimmäinen yliopistokoulutettu, mutta hän mutisee vain, ettei opinahjo ”ollut just nyt se oikea paikka”. Vanhemmat yrittävät ymmärtää, ja kalja maistuu liiankin hyvin. Possum Springsiin juuttuneet koulukaverit kituvat kökköduuneissa, ja kaikki tutut pitseriatkin ovat konkassa.
Mae on lapsellisuudessaan jopa vaikuttavan ärsyttävä. Vaikka dialogissa voisi tehdä valintoja, monesti voi valita vain tyhmän ja tyhmemmän välillä. Henkisesti 15-vuotiaan tasolle juuttunut parikymppinen yrittää ymmärtää omaansa ja muiden elämää huonolla menestyksellä.
”Kevyeksi hyppelypeliksi naamioitu visual novel, jossa pompitaan rennosti seuraavaan keskusteluun.”
Genrerajoista viis veisaava Night in the Woods ehkä on tai ehkä ei ole seikkailupeli. Mitään ei oikeastaan ratkota. Se on kevyeksi hyppelypeliksi naamioitu visual novel, jossa pompitaan rennosti seuraavaan keskusteluun. Tarina sahaa omia latujaan pelaajasta liikoja piittaamatta. Kun Mae vääntäytyy sängystä, hän voi pomppia pitkin kaupunkia ja jututtaa vastaantulijoita, joiden jutut vaihtuvat päivästä päivään. Pelaajalle jäävät valinnat ovat pieniä mutta merkitykseltään yllättävän isoja. Kenen kaverin kanssa haluaisin hengata illalla? Entä pitäisikö katsoa isän kanssa telkkua ennen sänkyyn menoa?
Koskaan ei oikeastaan tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi, sillä Night in the Woods heittää mielellään pelaajalle yllättäviä minipelejä. Ensin rämpytetään bassoa Guitar Herona amatööribändin harkoissa, ja sitten valitaan marketissa, pitäisikö syödä illalla kanaa vai possua. Öisin koetaan nättejä mutta pelillisesti tylsiä unikenttiä. Pitäisikö sitten pelata läppärillä kaksiulotteisten Zeldojen henkistä Demon Toweria? Jos siltä tuntuu. Kaupungillakin pomppii ilokseen, kun Alec Holowkan sävellykset hivelevät korvia.
En olisi uskonut, että Garden State -henkisessä elämäntuskassa viruvien parikymppisten elämä jaksaisi enää innostaa, mutta pelissä on salakavalaa viehätystä. Huomasin haluavani auttaa Maeta kasvamaan vaikka väkisin. Niinpä laiminlöin muita ystäviä ja hengailin viikot läpeensä kitkerän mutta nopeasti aikuistuneen Bean kanssa. Eihän Maeta nyt voisi päästää parhaan kaverinsa, kaikkea vitsinä pitävän idiootti-Greggin seuraan. Miksi edes välitin? Ehkä Possum Springs vertautui alitajunnassani erääseen Pohjois-Suomen kaupunkiin. Taustalla kytevä kunnianhimoisempi pääjuoni kompuroi, mutta yhden illan tarinat ostarilta osuivat lähes aina maaliin.
Night in the Woods on jähmeästi etenevä ja teiniangstinen epäpeli. Night in the Woods on audiovisuaalisesti upea ja ihmeen elämänmakuinen indiehelmi. Tai molempia. Ketä kiinnostaa, sanoisi Mae.