Ninja Blade

Ninja Blade alkaa yhdellä vakuuttavimmista alkudemoista, mitä vastaan on vähään aikaan tullut: humalainen japanilainen salaryman eli bisnesmies hoipertelee pimeälle kujalle auttamaan koulupukuista tyttöä, joka näyttää tuskaiselta. C.S.I. Miami -tyylisen kamera-ajon jälkeen päästään yhtäkkiä tutustumaan tytön sisuskaluihin, joissa parasiitit myllertävät. Perin japanilaiseen tyyliin tyttö muuttuu hirvittäväksi mutantiksi, nitistää uhrinsa ja kiipeää sitten salamannopeasti ylös seinää.

Että sellaista perusmeininkiä Tokiossa.

Kaunista tuskaa

Kun ruutuun lävähtävät alkutekstit, kylmät väreet kiipivät selkäpiihin. Ninja Bladen musiikki on loistavasti toteutettua (ja tuo hämmästyttävän paljon mieleen Ratchet & Clank -pelisarjan!), ja graafisesti se on tyylikäs. Esimerkiksi pilvenpiirtäjät, joiden katoilla toiminta tapahtuu, on mallinnettu oikean Tokion katoista.

Edellä kuvatun tapahtumaketjun jälkeen ilmoitetaan tuhansien kuolleen Tokiossa, ja sitten ollaankin jo helikopterin kyydissä yhtenä osana ninjailevia erikoisjoukkoja ja liidetään taivaalta alas. Jo ilmalennon aikana päästään kokemaan mätkimisen riemua. Osa pelin taisteluista on toteutettu pieninä minipeleinä, joissa pitää painaa tiettyä ohjaimen nappia tiettyyn aikaan. Vaikka nämä minipelit ovatkin todella yksinkertaisia, pitävät ne silti hyvin otteessaan. A-nappulasta hypätään hirviön edestä tai päältä syrjään, kun taas X- ja Y-nappulat toimivat hyökkäysliikkeinä.

Reaktiopelin aikana ei käytännössä voi epäonnistua: jos painaa nappia liian myöhään, peli kelaa itsensä mokaa edeltäneeseen tilanteeseen ja pelaaja voi yrittää kohtaa alusta. Tämä on tietenkin siitä hyvä asia, että myöhästyneellä napinpainalluksella olisi raakaa tappaa pelaajan ohjaama pelihahmo, mutta käytännössä tämä ominaisuus tekee reaktiopelit myös melko turhiksi, sillä ne läpäisee aina viimeistään toisella yrittämällä.

Maan tasollakin tapetaan

Kun ilmalento on ohi, päästään mätkimään mutantteja Tokion pilvenpiirtäjien katoilla, tällä kertaa reaaliajassa. Ninjahyökkäily hoituu samoilla nappuloilla kuin ilmalennonkin aikana, ja meno on yhtä hektistä. Kimppuun hyökkää mutantteja tasaista tahtia, ja miekalla suoritettavat hyökkäysliikkeensä voi kombottaa mielensä mukaan. Aseitaan voi kehittää verikristalleilla, joita kuolleet mutantit jättävät jälkeensä. Tämä tuo peliin pienimuotoisen roolipelielementin.

Pelin edetessä käyttöönsä saa myös muita leikkikaluja, joista tärkeimmäksi nousee eräänlainen Zelda-pelien tapainen tuuliase: kyseinen heitettävä ase sekä tappaa mutantteja että aiheuttaa tuulenpuuskan, jolla saa mutanttien sytyttämät pienet tulipalot sammutettua. Pelin edetessä tuuliase muuntuu myös esimerkiksi tulta levittäväksi palokoneeksi. Kaiken kaikkiaan pelissä on kolme erilaista asetta, joita kaikkia voi kehittää.

Elokuvamaista toimintaa

Peli rytmittää itseään elokuvamaisesti. Hektisen mutanttimätön väliin tulee edellä mainittuja reaktiopelejä. Ne liittyvät aina isompiin mutanttihirviöihin, jotka ovat välillä liki kivitalon korkuisia. Välillä ruudulla onkin liikettä niin paljon, että muutamassa paikassa kuva on niin täynnä tapahtumia, että pientä nykimistä esiintyy.

Toimintaa on jatkuvasti ja koko ajan. Milloin juostaan pitkin seiniä parhaimpaan ninjatyyliin, milloin taistellaan pahiksia vastaan, milloin tiputaan hurjaa vauhtia katolta ja mätetään olioita siinä samalla. Leikkaus on koko ajan hektistä, välillä jopa liiankin: esimerkiksi reaktiopelien seassa ei aina saa kunnolla selvää, mitä tuli tehtyä.

Kun erään tason loppupomona olevaa mutanttia vastaan taistellessa pelaaja ajaa prätkällä ilmassa bussien kattoja pitkin (!!) ja lopulta räjäyttää prätkän ja bussin mutantin suussa, on hymy herkässä. Tämä on aivotonta, tämä on fantasiaväkivaltaa ja tämä on hauskaa.

Ei ihan täydellistä

Perin japanilaiseen tapaan tallennus on tehty äärimmäisen ärsyttäväksi: kesken pelaamisen peliä ei voi lopettaa ja myöhemmin sitten jatkaa lopetuskohdasta, vaan taso on aloitettava aina alusta. Kun tason läpi pelaamiseen menee sellaiset viitisenkymmentä minuuttia, ovat vitsit joskus vähissä etenkin, jos loppupomona hyörii sellainen vihulainen, että yrityksiä tarvitsee useampia. Onneksi välitallennuspaikkoja on monia, joten kovin pitkältä ei tarvitse peliä aloitella kuolon korjatessa.

On silti mainittava, että lajityypin faneille tämä ei missään tapauksessa ole välttämättä huono asia: ninjapelit ovat olleet läpi vuosien vaikeustasoltaan haastavia (ks. laatikko), ja Ninja Blade on rytmitetty niin hyvin, että toimintaa ahmii mielellään hieman pidempiäkin sessioita. Kunhan vain jättää pelin hetkeksi päälle ja käy välillä tuulettumassa…

Viihde viihdyttyy

Pelin vetovoimassa on silti outo puute. Kuten mätkintäpeleissä yleensä, myös Ninja Bladessa tuntuu jossain vaiheessa siltä, että toimintaan turtuu. Mutanttia hyppää joka tuutista, meteli on mieletön ja toiminta on niin adrenaliinintäytteistä, että pitkän pelisession jälkeen tulee väsy. Kun kaikkea on paljon tai jopa liikaa (esimerkiksi rivimutanttien mätkiminen käy jossain vaiheessa puuduttavaksi), mikään ei hetken kuluttua tunnu miltään, ja pelistä tulee hauskanpidon sijaan suorittamista.

Ninja Blade on ennen kaikkea tyylikäs tekele, joka nojaa hengästyttävään toimintaan. Se on kuin hollywoodilainen toimintaelokuva, jonka katsoo mielellään, mutta jonka unohtaa myös melko nopeasti. Viihdettä kuitenkin tarvitaan, ja oman osuutensa siitä Ninja Blade hoitaakin hienosti.