Tulevaisuus veitsenterällä
Oliko Tomobobu Itagakin lähteminen Team Ninjalta lopun alkua? Näin monet julistivat heti, kun ensimmäiset materiaalit Ninja Gaiden 3:sta ilmaantuivat julkisuuteen. Toiminta näytti ja tuntui aiempiin osiin nähden helpolta näpyttelyltä, jossa sarjan aiemmin vaalima taidokas pelaaminen oli korvattu näyttävillä, joskin sisällöttömillä reaktiopainalluksilla. Äänekkäästä kritiikistä huolimatta tyyli ei muuttunut kehitystyön varrella, ja Ninja Gaiden 3 manattiin ilmestyessään lähes poikkeuksetta maan syvimpään rakoseen.
Ninja Gaiden 3:n myrskyisä taival ei kuitenkaan päättynyt siihen. Kun suuremmalle yleisölle tarkoitettu visio ei miellyttänytkään pelikansaa, Team Ninja päätti vastata kritiikkiin tekemällä alkuperäisiä pelejä kunnioittavamman version Nintendon uutuusraudalle, Wii U:lle. Ele on sinänsä hieno, sillä hyvin harva pelistudio ryhtyisi kehittämään pelkän konsolikäännöksen sijaan näinkin rankalla kädellä uusittua versiota kuin Ninja Gaiden 3: Razor’s Edge. Se, että alkuperäisen pelin ostaneet PlayStation 3- ja Xbox 360 -pelaajat toimivat Razor’s Edgen koeyleisönä, onkin sitten täysin oma keskustelunaiheensa.
Uudistusten havaitsemiseksi Razor’s Edgeä ei tarvitse pelata edes viittä minuuttia. Taistelujärjestelmän ja vaikeustason palauttaminen Ninja Gaiden Sigma 2:n suuntaan ovat vain muutamia parannuksia, jotka näkyvät läpi koko verisen karnevaalin. Ikään kuin Team Ninja olisi paloitellut alkuperäisen pelin kappaleiksi ja korvannut ensimmäisellä kerralla sekaan eksyneitä epäsikiöitä asiaankuuluvilla palasilla.
Leikkausoperaatio on monessa mielessä onnistunut, onhan Razor’s Edge selkeästi alkuperäistä Ninja Gaiden 3:a nautinnollisempi peli. Parannukset eivät silti riitä nostamaan kolmososaa sarjan rakastetuimpien osien rinnalle, joissa fanit ovat tottuneet äärimmilleen hiottuun ja vertaansa vailla olevaan katanabalettiin.
Napinhakkauksen voi unohtaa hetimmiten. Nyt hahmot liikkuvat vikkelämmin, eivätkä viholliset ole enää pelkkiä teurastusta odottelevia lampaita. Mikä tärkeintä, taisteluissa ylikäytetyt reaktiopainallukset ovat suurimmaksi osaksi vain epämääräinen muisto takaraivossa. Viha paineluosuuksia kohtaan näyttää pelästyttäneen Team Ninjan jopa siinä määrin, että pelistä on leikattu armotta lähestulkoon kaikki reaktiopainallusosuudet, lukuun ottamatta pomotaisteluiden viimeistelyliikkeitä, aina pelin alkuvideota myöten.
Muutokset nostavat luonnollisesti pelin vaikeustasoa ja tempoa, minkä ansiosta Razor’s Edge vaatii aiempien osien tapaan tarkkuutta, taitoa ja taktikointia. Ylivoimakkaita latausliikkeitä ja komboista kertyviä Ninpo-taikoja on heikennetty, jotta niitä voisi tehostaa hartaasti takaisin toivotulla hahmonkehityksellä. Uusien kykyjen ja liikkeiden avaamiseen tarvittavia pisteitä onneksi ropisee melko tiheään tahtiin, sillä peli ei tällä kertaa anna armoa edes ensikahakoissa.
Myös asearsenaali paisuu pelin edetessä sarjalle tavanominaisempiin mittoihin. Viiltokynsien ja sauvan kaltaisia vanhoja tuttavuuksia käyttäessä vain korostuu, kuinka yksipuolinen pelkkään peruskatanaan keskittynyt alkuperäinen Ninja Gaiden 3 olikaan. Aseiden vaihtelevat taistelutyylit tulevatkin tarpeeseen, sillä Razor’s Edge ei pikkuviilailuistaan huolimatta korjaa yhtä pelin suurinta murheenkryyniä, vihollisten liiallista kierrättämistä. Seikka sen kuin korostuu Ryuta notkeammalla Ayanella pelattavissa lisäkentissä ja ympäriinsä piilotettujen kristallikallojen haastetehtävissä, joissa niitetään samoja vihollislaumoja vanhojen Ninja Gaiden -pelien maisemissa. Sinänsä hienoa, että mukana on uutta pelattavaa, mutta lisäykset saavat pelin tuntumaan enemmänkin itseääntoistavalta kuin monipuolisemmalta.
Ikävä kyllä Team Ninja ei ole täysin onnistunut tasapainottamaan raudankatkuisia taistelutilanteita uudistusten vaatimalla tavalla. Toisin kuin klassisimmat osat, jotka olivat haastavuudestaan huolimatta reiluja, Razor’s Edgen ohjaus ei ole aivan niin vastaavanottavainen kuin pelaajan niskaan vyörytettävät tilanteet vaatisivat. Omat hyökkäysanimaatiot ovat toisinaan juuri sen verran pitkiä, ettei Ryu ehdi reagoida vihollismäärään ja ruudun ulkopuolelta ryöpytettäviin raketteihin, vaikka pelaaja itse ehtisikin. Toisaalta en ymmärrä vielä tänäkään päivänä, kenen mielestä hektisten taisteluareenoiden reunamilla parveilevien raketinheitinvihollisten ampuminen jousella on hyvä – saati hauska – idea.
Kuten odottaa saattaa, varsinaisiin pääkenttiin ei ole tehty suurempia muutoksia. Toisin sanoen luvassa on runsain mitoin suorilla kujilla ja vihollistentäyteisillä aukioilla tarpomista. Olkanäppäinten painelua vaativaa kunai-terillä kiipeämistä on sentään tajuttu muokata nopeammaksi ja vaivattomammaksi, ja joissakin tapauksissa alkuperäisen pelin kunai-seiniä on jopa korvattu perinteisemmällä seinältä toiselle hyppelyllä. Alueiden uudelleenkoluamiseen yritetään silti houkutella ilmaisella ja automaattisesti latautuvalla lisäsisällöllä, jolla tutut kentät voi pelata sarjan vakiokasvolla Momijilla ja Dead or Alive -sarjassa enemmän viihtyneellä Kasumilla.
Teknisesti Wii U -versio on hyvin lähellä alkuperäisiä PlayStation 3- ja Xbox 360 -versioita. Ulkoasun yksityiskohdat ovat hitusen karumpia etenkin varjojen ja tekstuurien suhteen, minkä lisäksi pelin sulavuutta häiritsevät ruudunpäivitysongelmat eivät ole kadonneet minnekään. Wii U:n GamePad-ohjaimella pelaaminen luonnistuu sen sijaan sujuvasti, joskin kosketusnäytölle sijoitetut vaihtoehtoiset pikanäppäimet ovat täysin turhia. Kuka haluaisi siirtää kätensä napeilta näytölle kesken kiivaan taistelun? Peli tukee myös Wii U:n ergonomisempaa Pro Controlleria, jonka muotoilu kieltämättä sopii intensiiviseen mätkintään isoa GamePadia paremmin.
Ei, Ninja Gaiden 3: Razor’s Edge ei ole täydellinen peli. Se on tavanomaista konsolikäännöstä kunnioitettavampi ilmestys, joka onnistuu häivyttämään melkoisen siivun pelikansaa vihastuttaneista epäkohdistaan. On toki harmillista, etteivät kehittäjät ole kyenneet tekemään mitään myös alkuperäistä peliä vaivanneille ruudunpäivitysongelmille, vihollisten kierrätykselle sekä älyvapaalle ja myötähäpeää aiheuttavalle jumalankloonaustarinalleen. Suunta on sentään oikea, mikä yhdessä loppuvuodesta julkaistun Dead or Alive 5:n kanssa palauttaa hitusen uskoa Itagakin jälkeisen Team Ninjan kykyihin.