Nintendo Switch Sports -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden kesäkuun numerossa 234. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Alkulämmöt päälle
Wii tullaan muistamaan yhtenä Nintendon suurimmista menestystuotteista, mutta konsoli ei olisi todennäköisesti yltänyt silloiseen huippuunsa ilman mukaan pakattua Wii Sportsia. Yksinkertaisen hauska urheilupeli auttoi esittelemään liikkeentunnistuspelaamisen maailmalle jopa siinä määrin, että se houkutteli videopelien pariin täysin uutta yleisöä.
On yllättävää, että Switch on saanut odottaa omaa Wii Sports -seuraajaa näinkin pitkään, mutta viimein liikkeentunnistusurheilu on löytänyt tiensä myös sen tarjontaan. Nintendon uusimmalla menestyslaitteella löytyykin ehdottomasti paikka kepeälle heiluttelutoiminnalle, joskaan samanlaista kulttuurivallankumousta ei ole tällä kertaa luvassa kuin vuonna 2006.
Nintendo Switch Sportsissa on julkaisussa kuusi eri urheilulajia. Luvassa on paljon palloilua, sillä mukaan mahtuvat sekä Wii Sports -klassikot tennis ja keilailu että myös uudet tuttavuudet lentopallo, sulkapallo ja jalkapallo. Wii Sports Resortista mukaan on tuotu vielä chanbara-miekkailu.
Kaikkia lajeja yhdistää yksinkertainen ja helposti lähestyttävä pelattavuus. Vanha kunnon tennis asettaa pelaajan esimerkiksi huolehtimaan lähinnä mailan heiluttamisesta, sillä pelihahmot liikkuvat muuten automaattisesti pelikentällä. Se ei silti tarkoita, etteikö syvyyttä löytyisi jonkin verran. Lyöntien ajoitus on tärkeää, sillä liian aikainen tai myöhäinen huitaisu ajaa pallon helposti ulos kentältä ja voi myös väsyttää pelaajahahmoa. Pelaaminen tapahtuu aina nelinpelinä, eli yksikseenkin pelaava hallitsee kerralla sekä etu- että takakentällä olevaa hahmoa, jolloin pallottelun rytmiä voi yrittää sekoittaa halutessaan.
Keilailu edustaa pelin rennointa antia. Palloa viskataan tietenkin mukailemalla heittokädellään perinteistä keilausliikettä, ja rannetta kääntelemällä pelivälineeseen saadaan kierrettä mukaan. Hahmon asettelu ennen heittoa on myös oleellista, mutta kovin moniulotteiseksi pelaaminen ei silti äidy. Jo varsin varhaisessa vaiheessa alkaa huomata, että kaatojen käytännössä takuuvarma saaminen ei ole järin vaikeaa, jolloin vähänkin kilpailuhenkisemmästä pelailusta menee nopeasti mieli. Tarjolla on mahdollisuus keilata myös vaihtelevien esteiden kanssa, mikä tuo kaivattuja lisämuuttujia muuten kovin simppeliin lajiin.
Aktiivisinta menoa tarjoaa chanbara. Siinä kaksi pelaajaa asettuu vastakkain huitoen toisiaan pehmomiekoilla, kunnes toinen saadaan pudotettua taisteluareenan alla olevaan altaaseen. Miekoilla voi iskeä ja torjua pysty-, vaaka- ja viistosuunnassa, ja vauhti on käytännössä pelaajista itsestään kiinni. Mukilointi tarjoaakin mukavan kevytsimulaation miekkailemisen maailmasta, joskin se hajoaa helposti vähemmän jännittäväksi viuhtomiskaaokseksi.
Uusista tulokkaista lento- ja jalkapallo ovat vetovoimaisia omilla tavoillaan. Lentopallon rytmitys on sen suurin valtti, sillä riippuen ottelun tilanteesta pelaajan on valmistauduttava joko vastaanottamaan, passaamaan, hyökkäämään tai torjumaan palloa erinäisin ohjainliikkein. Vauhti ei ole suoranaisesti kiivas, mutta toimintajärjestyksen mielessä pitäminen ja pelitapahtumiin reagoiminen ajavat hyvältä tuntuvaan keskittymisen tilaan, jossa maailma katoaa ympäriltä ja sisäinen kilpailuhenki herää henkiin aivan itsestään. Liikkeet ovat myös sen verran luontevia, että pelaamiseen tulee eläydyttyä oikein mielellään.
Jalkapallo muistuttaa tarjonnasta eniten perinteistä videopeliä. Sitä pelataankin kahdella Joy-Conilla kerralla, sillä pelihahmoa liikutetaan ohjaintatilla ja myös hyppy- ja juoksunappi ovat osa arsenaalia. Varsinaiset potkut ja puskut tapahtuvat ohjaimen heiluttamisella, jossa huomioidaan esimerkiksi suunta, johon pelaaja haluaa liikkeensä kohdistaa. Parhaimmillaan kahdeksaa pelaajaa tukeva peli mahdollistaa jopa yllättävän taktisia joukkuetoimia, mutta hitaahko tempo kahlitsee sitä jonkin verran paikoilleen.
Ehdottomasti vähäisimpään suosioon ylsi omalla kohdallani sulkapallo. Se muistuttaa periaatteessa nopeatempoisempaa tennistä, jossa oikeiden lyöntiajoitusten ohella tärkeää on vaihdella lyöntejä parin eri tyylin välillä. Aktiviteetti toi kuitenkin enemmän mieleen kärpästen huitomisen kuin pelin pelaamisen, eikä se jaksanut viehättää kauaa.
Ominaisuuksiltaan Nintendo Switch Sportsin suurin lisäys on nettipeli. Se on myös päätila, sillä aktiivisesta pelaamisesta palkitaan pisteillä, jotka vuorostaan avaavat uusia pukineita ja muita kustomointimahdollisuuksia pelihahmoille. Pelata voi kyllä myös yksin ja paikallisesti kavereiden kanssa mutta ilman sen kummempia lisähoukuttimia.
Netissä pelaaminen on antoisaa puuhaa, mutta sitä ympäröiviltä puitteilta kaipaisi enemmän. Keilailu on toteutukseltaan mielenkiintoisin, sillä siinä kilpaillaan kepeässä turnausmuodossa parhaimmillaan 16 pelaajan kanssa, kun muissa lajeissa kilpailuformaatti on tylsän suoraviivainen. Aktiivisella pelaamisella omaa rankingtasoa pääsee kyllä nostamaan menestyksen kautta, jolloin peliseurankin pitäisi ajan myötä koventua. Silti pieni lisävaihtelu kilpailutyyleihin ei olisi ollut yhtään pahitteeksi.
Uusien asusteiden avaaminen on myös ankeaa puuhaa. Pelaajalla ei ole suoraan juuri valtaa päättää, millaisia esineitä tämä avaa käyttöönsä. Esineet ovat osa jotain rajatun ajan saatavilla olevaa pientä settiä, josta asusteet avautuvat käyttöön satunnaisuuden kautta. Tarjolla olevat esineet eivät ole kaikille pelaajille identtisiä, joten nettipelissä vastaan voi tulla asusteita, joihin käyttäjällä ei ole ollut edes mahdollisuutta päästä käsiksi.
Kaikessa viehättävyydessään Nintendo Switch Sports jää laihaksi kokonaisuudeksi. Se on esikuvansa tavoin mukavan lähestyttävä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kykenee tarjoamaan hupia niin netissä kuin paikallisestikin pelattuna. Hauskuus jää nyt kuitenkin rajalliseksi, sillä peli ei tee paljoa pitääkseen otteessaan muuten kuin satunnaisena kuriositeettina.