Nioh / Arvostelut / pelaaja.fi

Nioh

3.03.2017 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
0
Nioh -arvostelu

Sielukkaan samurain voitto

Kateeksi käy japanilaisia. Heillä on värikäs historia täynnä linnoja, miekkoja, keisareita ja sankareita. Samalla heillä on upea yhteys uskontojen ja yliluonnollisen kanssa. Heillä on myös hulluja tarinoita, kuten eurooppalainen merimies William Adams, joka pääsi sotalordin kaveriksi ja muutti koko maan historian suuntaa. Ja mikä tärkeintä, maassa on ylpeyttä, intoa ja pelottomuutta tehdä näistä aineksista aivan älytöntä pelattavaa.

Siksi Niohissa on Witcherin Geraltilta näyttävä William, joka lähtee 1600-luvun Lontoosta tositarinaan perustuvalle matkalle nousevan auringon maahan. Alkuperäistarinassa tosin ei ollut tatuoitua brittiokkultistia, joka nyysii tyypin irlantilaisen suojelushengen ja lähtee sitten varastamaan Japanin taikavoimia kuningattaren nimissä. Williamin on autettava sotaherra Tokugawa sisällissodan voittoon, mutta historiankirjoissa ei mainittu vastapuolen demoniarmeijaa. Ei tainnut olla myöskään piippua polttelevaa ninjamestaria, joka on nelimetrinen rupikonna, tai ihmisiä syöviä sateenvarjoja. Ei väliä. Tämä on Team Ninjan Nioh, Dark Soulsin ja Okamin mestarillinen fuusio.

Tulivathan ne kaksi sanaa sieltä, vaikka yritin vastustaa: Dark Souls. Pelejä ei pitäisi koskaan kuvailla vertailemalla niitä toisiin peleihin, mutta en usko Team Ninjan panevan tätä pahakseen. Niohin kutsuminen klooniksi olisi julmaa, mutta sitä ei olisi olemassa ilman Soulsia, ja peli on läpeensä FromSoftwaren pelisarjan inspiroima. Se näyttää, kuulostaa ja tuntuu Soulsilta. Se ei ole kuitenkaan kloonausta, sillä peleissä on lopulta eri vahvuudet ja Nioh uskaltaa kokeilla uutta. Nioh on itse asiassa parempi peli kuin Dark Souls III. Uskokaa pois.

Souls-kaava on pelisivistystä niin vahvasti, että kuvailen sitä vain ylimalkaisesti. Se on toimintaroolipeliä ja toimintapelaamista kolmannesta persoonasta. Vaikeustaso on korkealla. Pelaajan on opittava omat ja vihollisten liikkeet läpikotaisin. Joka nurkan takana on väijytys tai vaara. Ensin se tuntuu turhauttavalta, mutta sitten päässä naksahtaa – hyvällä tavalla. Souls ja nyt Nioh vaativat meiltä paljon, jotta ne voisivat antaa paljon. Kun pelaajaa kaksi tuntia kyykyttänyt pomo kuolee täydellisen teräbaletin jälkeen, olet sekä mestarininja että kaikki seitsemän samuraita yksissä nahoissa.

Nioh on toiminnallisesti lähellä toista PS4-yksinoikeutta, Bloodbornea. Se on Soulsia nopeampi ja dynaamisempi. Taistelussa ei ole jähmeyden jälkeä, vaan se on isku- ja väistösarjojen kaunista ketjuttamista. Tässä auttaa testaamani PS4 Pro -käännös, joka on tehty esimerkillisesti antamalla pelaajalle grafiikkavaihtoehtoja. Joku hullu saattaa pelata Niohia ”elokuvamaisessa” 30 ruudun sekuntivauhdissa ja korkeammalla tarkkuudella, mutta sulava 60 ruudun Action-tila saattaa Fromin pelit häpeään soljuvuudessaan. Taistelu on ihanan taktista, ja pelihahmo reagoi millintarkasti ohjaukseen.

Teräksen iskiessä teräkseen Nioh menee jopa ohi esikuvistaan. Tämän tyylin peleissä on tyypillistä opetella läpipeluun aikana yksi tai kaksi asetta liikkeineen niin tarkasti, että reaktiot ovat selkärangassa. Nioh rohkaisee opettelemaan eri tilanteita varten jopa viisi erilaista aseluokkaa, joista jokaisella on kolme eri vauhdilla ja vahvuudella toimivaa liikesettiä. Tyypillistä on myös hynyttely väsymysmittarin palautuessa, mutta tällä kertaa hahmon voi doupata loputtomaan turbovauhtiin ketjuttamalla asennonvaihtoja ja erikoisliikkeitä.

Nioh -arvostelu

"Nioh on itse asiassa parempi peli kuin Dark Souls III. Uskokaa pois."

Nioh -arvostelu

Ihme on, että tällaista pelattavuutta ei ole aiemmin yhdistetty diablomaiseen varustehamstraukseen, mutta nyt on. Niohissa ei kehitetä vain Williamin hahmoa vaan koko arsenaalia. Jos satunnaistavara ei kelpaa, jokaisen aseen ja haarniskanpalan voi virittää viimeisen päälle omaan makuun ja pelityyliin sopivaksi. Se on ehkä liiankin tehokasta. Todellista tyylien tasapainoa ei voi olla, kun vaikkapa viisi eri taitoa ja vaikka kymmenen bonusta voi yhdistää ylimaallisen tehokkaaksi komboksi. Mutta se on niin hauskaa, ja uskomattomimmat mahdollisuudet aukeavat vasta kymmenien tuntien jälkeen, pelin loppuhetkillä.

Loppua ei kuitenkaan ole, sillä Nioh jatkaa eloa lopputekstien rullattua. New Game Plus -tyylinen pelitila on tietenkin tarjolla, mutta sitä ennen on saatavilla päivittäisiä Twilight-tehtäviä. Niissä jo kolutut kartat on viritetty sadistisella innolla lihamyllyiksi. Rivisotilaiden tilalla on körmydemoneja, ja loppupomoja saattaa partioida tienposkessa. Peli antaa paljon jopa äärimmäistä haastetta etsiville taistelijoille.

Shamanistinen Onmyo-taikuus ja apuvälineisiin luottava ninjitsu antavat lisäksi aimo läjän lisämahdollisuuksia haasteiden kumoamiseen, vaikka niihin ei ole pakko koskea. Pelissä on vieläpä yli kolmekymmentä pomotaistoa, joista heikoimmat menettelevät mutta parhaimmat ovat vallan erinomaisia, olivat ne jättimäisiä henkiolentoja tai legendaarisia samuraisotureja.

Ei Nioh täydellinen ole, lähellekään. Alussa tuntuu, että se ei edes halua pelaajan pitävän itsestään. Opetusosiot ovat naurettavan ylimalkaisia tai tulevat liian myöhään. Hienoudet on opeteltava kantapään kautta tai netin yhteisöjä selaamalla.

Soulsin epäsymmetriselle moninpelille on yritetty antaa uudet kasvot, mutta ne ovat rujot. Yhteistyöpeli on heikosti toimiva ja turhahko, osin tahallaan. Tekijöiden mielestä yhteistyö tekee kaikesta liian helppoa, ja Nioh toimiikin erityisen hyvin puhtaana yksinpelinä. Toisia pelaajia ei kiusata hyökkäämällä heidän peliinsä, vaan kuolemat vain jättävät muiden pelaajien peleihin leviäviä haamuja, joita voi metsästää saaliin toivossa. Ei se toimi niin hienosti kuin pitäisi, mutta ainakaan se ei ole suoraa kopiointia.

Parantamisen varaa olisi myös kenttäsuunnittelussa. Peruspalikat ovat kunnossa, eli on tutkittavaa, väisteltävää ja varottavaa. Kentissä ei ole kuitenkaan samaa labyrinttimaista ”kaikki yhdistyy kaikkeen” -arkkitehtuuria. Se tulee selkeästi ilmi, kun samoja maisemia kierrätetään sivutehtävissä, joissa jo kolutun kylän läpi tuleekin esimerkiksi kulkea vastakkaiseen suuntaan kuin aiemmin. Eivät Niohin kentät ole toki huonoja, mutta esikuvan määrittämä huipputaso jää tässä kohdin saavuttamatta.

Pelin juoni puolestaan jakanee mielipiteitä. Se ei ole vakava eikä hassutteleva vaan vuorotellen molempia. Sisällissodan kauhut saattavat silmänräpäyksessä vaihtua lentävän kissa-Yodan tarinoinniksi tai haisevien kakkahenkien väistelyksi. Tarina on lopulta aika sympaattinen siinä, ettei se ota mitään aivan tosissaan. Mytologinen Japani on villi paikka, kun sen annetaan päästä valloilleen.

Niohilla on selkeästi oma identiteettinsä. Se ei ole tällaisenaan Dark Souls -kopio tai Bloodborne katanoilla ja riisipelloilla. Se on esikuviensa innoittama mutta uniikki kokemus ja upea toimintapeli. Juuri kun tuntui, että kolmas Souls oli jo lypsänyt kaavansa kuiviin, Nioh tuo tutulta tuntuvaan pelaamiseen tuoreutta ja uutta energiaa. Näin sen pitää ollakin. Doom ja Wolfenstein ovat tärkeitä siksi, etteivät ne jääneet yhden lafkan omaisuudeksi vaan loivat kokonaisen lajityypin. Jos Nioh on tällä tavoin uuden roolipelityypin manttelinperijä, muilla pelintekijöillä on vain iso ongelma. Team Ninja ja Nioh nimittäin nostavat tällaisen toimintaroolipelaamisen riman todella, todella, todella korkealle.

Kukapa olisi uskonut, että vuosia alamäessä ollut Team Ninja voisi nousta mudasta näin räjähtävästi? Kun tämän vuoden parhaita pelejä valitaan, ennustan, että monipuolinen ja pelaajansa palkitseva Nioh on korkealla niiden joukossa.

9/10

Kehittäjä: 
Team Ninja
Julkaisija: 
Sony Interactive Entertainment
Peligenre: 
Toiminta
Julkaisualustat: 
Sony PlayStation 4
Pegi-ikärajat: 
K-18
Pegi-merkinnät: 
Väkivalta