Taivas on tyhjä
No Man’s Skyn parasta puolta ei voi selittää minkään pelimekaniikan kautta. Pelin pääsuunnittelija Sean Murray on halunnut tavoittaa jotain, jonka hän muistaa nähneensä kauan sitten. Tiedän sen, koska satuimme lukemaan aikoja sitten samat kirjat.
Britti Stewart Cowley kirjoitti 1970- ja -80-lukujen taitteessa kirjasarjan nimeltä Terran Trade Authority. Suomeksi niistä julkaistiin neljä Galax-sarjan nimellä. Taiteilijanimellä Steven Caldwell työskennellyt Cowley kirjoitti ”pylly edellä puuhun” -menetelmällä. Hän kokosi kirjoihin Chris Fossin, Cesare Reggianin ja Colin Hayn sekä muiden 1970-luvun parhaiden scifitaiteilijoiden piirroksia ja sepitti kuvien ympärille tarinat. Tuloksena oli muun muassa Avaruuden muukalaisia -teos, joka oli tehty dokumentaarisen eläinkirjan muottiin. Kuvat olivat värikkäitä ja silti ihmeen realistisia. Nuorelle minulle niiden avaruus, alukset ja muukalaiset olivat jännittävämpiä, kauniimpia ja hienompia kuin mikään maapallolla. No Man’s Sky yrittää luoda nuo samat värit, maisemat ja horisontit. Kun näet pelissä pudonneen avaruusaluksen, se on kuin Cowleyn SpaceWreck-kirjan kannesta.
Pieni Hello Games ei voi kuitenkaan luoda yksinään maailmankaikkeutta täyteen mestarien kuvittamia planeettoja, joten pelin universumi on proseduraalisesti luotu. Se ei tarkoita satunnaista, vaan matemaattisen kaavan mukaista. Jokaisen pikkukiven paikka seuraa kaavaa, ja samalle planeetalle eksyvät erilliset pelaajat näkevät saman maiseman.
Kooltaan No Man’ Sky on tekninen taidonnäyte. Peli on aidosti valtava, liian iso käsitettäväksi. Hinta on siinä, että laskentakaava ei voi luoda mitään oikeasti järjellistä tai merkityksellistä. Siksi maailmankaikkeus on pelissä toistoa. Planeetat alkavat muistuttaa toisiaan. Samat talot on lätkitty kaikkialle. Samanlaiset avaruusasemat kiertävät toisiaan epäilyttävästi muistuttavia planeettoja. Niillä saattaa olla huonoa säätä tai hyvää säätä, rauhallista tai taistelua. Voi olla jotain kiinnostavaa, mutta todennäköisemmin jotakin jo nähtyä.
Pelaajakokemus voi vaihdella villisti. PS4-pelissä alkuplaneettani olivat rauhallisia ja tylsiä palloja, joilla elää idiootin käsityksiä pokémonien ja Spore-muukalaisten hybrideistä. Rahat olivat tiukassa. Pc:llä törmäsin jo toisessa järjestelmässä ihanaan jääplaneettaan, jonka havumetsien ja lumimyrskyjen kätköissä oli luolia täynnä kultaakin kalliimpia muukalaiskuutioita. Rikastuin hetkessä, enkä halunnut lähteä pois.
Pelaaminen on superkevyttä lentelyä, jossa alusta ei voi edes tahallaan rysäyttää vuorenseinään. Toinen puoli on yhtä heppoista räiskintää, jossa piipittävät robotit tulevat planeettoja vandalisoivan matkaajan kimppuun. Maisemia on pakko rumentaa, koska aluksia on huollettava ja avaruuspuvun varusteita täydennettävä. Joka aurinkokunnassa on pakko kerätä taas kivistä ja kasveista ne samat antimateriat, jotta voisi hypätä seuraavaan. Siksi on tapeltava kammottavan tavaravalikkojärjestelmän kanssa, jossa ei ole ikinä tarpeeksi tilaa kaikille tavaroille. No Man’s Sky muuttuu usein Minecraftiksi huonossa mielessä. Pelaaja ei luo, vaan kerää tykötarpeet ja katsoo samalla ohimennen sen, mitä kaava on luonut. Sitten jatketaan matkaa, ja ehkä seuraavalla planeetalla on kiinnostavammat maisemat.
Pelattavuuden yksinkertaisuus herättää kysymyksiä. Miksi esimerkiksi avaruusalukseni tykit eivät voi hajottaa maastoa, vaikka ne rikkovat asteroideja avaruudessa. Miksi kaikki samaan tarkoitukseen tehdyt rakennelmat ovat aina identtisen näköisiä. Vastaus on aina: ”Koska Hello Games on pieni firma ja pelien tekeminen on helvetin kovaa työtä”. Varmin tapa suuttua No Man’s Skylle on luulla sen olevan molyneuxmainen kuvitelmapeli, jossa voi tehdä ihan mitä huvittaa rajattomassa universumissa. Oikeasti useimmat moderneista selviytymispeleistä ovat pelimekaanisesti elegantimpia ja kiinnostavampia.
Koska mitään pysyvää ei voi rakentaa eikä oikeastaan tuhotakaan, pelaaja jättää jälkensä nimijärjestelmässä. Joka planeetan, järjestelmän, puskan ja kivimuodostelman voi nimetä mielensä mukaan ja ladata pelin suureen tietokantaan. Ehkä pelatessasi satut törmäämään nimeämääni Pelaaja-aurinkokuntaan ja sen planeettoihin Pelaaja-lehti, Pelaajacast ja Sankari-lehti, joilla käyskentelee kaikenlaisia huttusia. Jälkensä jättäminen graffitimaisesti hivelee jostain syystä.
Kaikkea pitää löyhästi kasassa juoni, jossa salaperäisten muinaismuukalaisten Atlas-järjestelmä kutsuu kohti galaksin keskustaa. Kässäröintiä on harjoitettu kulisseissa, jossa pelaaja ystävystyy kolmen galaksia asuttavan muukalaisrodun kanssa. Ikävät gekit, henkevät vykeenit ja tieteelliset korvaxit tulevat tutuiksi, kun pelaaja keräilee yksitellen niiden kielten sanoja. Siinä on pikkaisen kivan scifimysteerin tuntua, mutta kulissiahan se on. Eivät auta kivat pikku tekstinpätkät, ei ihana ambient-ääniraita – näiden muukalaisten sivilisaatiot oikeasti ovat yksinäisiä liikkumattomia humanoideja pienissä identtisissä mökeissä.
Niin tekninen ihme kuin No Man’s Sky onkin, totuus on, että se on samalla pieni indiepeli isomman vaatteissa. Se on itseään toistava, ihanan kunnianhimoinen ja aika usein tyhjää täynnä. Se on kuin Journey ja Elite risteytettäisiin, mutta molemmista otettaisiin sekä hyvät että huonot puolet. Jos avaruusromantiikka ei pure sinuun, se ei anna sinulle mitään. En kuitenkaan kadu siihen upottamiani tunteja kahdesta syystä, kahden planeetan takia.
Ensimmäinen oli upea, täysin hengetön kuu. Puolet sen taivaasta oli valtavan planeetan peitossa. Tasangolla seisoi valtava kallio, kuin pirunsarvet kohoamassa taivaalle vihreinä pyörteinä kihisevien kaasujen takaa. Ja minä olin siellä ensimmäisenä. Se oli kuin laadukkaan ranskalaisen tieteissarjakuvan aukeama.
Toinen planeetta oli autiomaa täynnä leijuvia kiviä. Pyramidikivien päällä leijui neliön muotoisia jalkapallokentän kokoisia kivilaattoja, joiden keskellä oli suorakulmainen reikä. Se oli vain oudon matematiikan tulosta. Mielikuvitus heräsi silti. Päätin, että se oli jotain hienompaa. Ehkä nuo monoliitit olivat kauan sitten kadonneen sivilisaation työtä. Olivatko ne taideteoksia? Uskonnollista palvontaa? Siltä ne tuntuivat, sen hetken ajan, ennen kuin kaasutin toiseen aurinkokuntaan.
Luuraako sisälläsi se pieni astronautti, joka tahtoo astua ensimmäisenä oudolle pallolle ja katsoa, kuinka oudon värinen aurinko nousee horisontin ylle? Silloin uskaltaa ehkä varovasti maistella Murrayn unelmaa elämää suuremmasta avaruudesta. Ei pidä kuitenkaan hetkeksikään pysähtyä liian pitkäksi aikaa, tai saattaa vahingossa nähdä tyhjiön komeiden kulissien takana.
6/10
Ihmeen kaunis matkailupeli sahaa eestaas tutkimusmatkailun ilon ja tylsän toiston väliä.
Janne Pyykkönen