No More Heroes 2: Desperate Struggle

Järjettömän tyylikästä toimintaa

2.10.2011 16:07

Tuskinpa moni olisi uskonut, että muutaman vuoden takainen omalaatuinen Wii-peli No More Heroes saisi jatkoa. Se ei kuitenkaan jäänyt pienen yleisön kulttihitiksi, vaan myi riittävästi, jotta jatkoa uskallettiin lähteä tekemään.

Tämä on pelaajien onni, sillä No More Heroes 2: Desperate Struggle on harvinaisen hauska, tyylikäs ja persoonallinen toimintapeli. Se jatkaa vahvalla otteella kieroutunutta pelisuunnittelua, josta pelin ohjaaja Goichi Suda tunnetaan. Valtavirran peleistä kaukana pysynyt herra on noussut maineeseen etenkin alkuperäisellä No More Heroesilla ja sitä edeltäneellä, unohtumattomalla Killer7-pelillä.

Verta karsimatta

Tarina käynnistyy kolme vuotta edellisen osan tapahtumista, jolloin pelin päähahmo Travis Touchdown nousi oudossa palkkatappajien välisessä turnauksessa kärkipaikalle. Nyt Travis on pudonnut sijalle 51, syistä, joita ei suostuta selittämään pelaajalle. Selvää on se, että kärkeen pitää päästä jälleen, mikä tarkoittaa luonnollisesti uuden turnauksen järjestämistä. Peli lähtee heti kulkemaan aivan omia polkujaan, eikä absurdista juonesta kannata kertoa enempää, sillä järjettömät käänteet ja poskettomat tapahtumat on parasta nähdä itse. Peli kykenee luomaan ihmeellistä tunnelmaa, joka kiinnostaa lopputeksteihin saakka. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä peli on täynnä arvaamattomia tilanteita ja toinen toistaan epämääräisempiä hahmoja.

Desperate Struggle on erittäin väkivaltainen ja teemoiltaan kyseenalainen toimintapeli. Euroopan versiota ei ole tällä kertaa sensuroitu, vaan hurmetta riittää tynnyrikaupalla. Veri ja irtojäsenet lentävät kaaressa, kun Travis hakkaa vihollisia kappaleiksi. Tyyliä kuvailee hyvin se, että edes pään irtoaminen ei ole este loppuvastuksen puheen jatkumisella. Missään vaiheessa ei kuitenkaan mennä mauttomuuteen, vaikka sen lähellä liikutaankin jatkuvasti. Välianimaatioiden kuvakerronta on irstaudestaan huolimatta ilmaisuvoimaltaan poikkeuksellisen vahvaa.

Tiukkaa taistelua

Mielenkiintoisten välianimaatioiden ja koomisen tarinan lisäksi Desperate Struggle kiinnostaa myös pelattavuudeltaan. Vihollisia mätkitään pitkälti edellisen osan tapaan. Travis on nopea ja taitava palkkatappaja, joka käyttää aseinaan useita valomiekkoja. Liikkeentunnistuksella määritetään, lyödäänkö ylä- vai alaisku. Onnistuneet iskusarjat palkitaan adrenaliinimittarin täyttymisellä, joka tekee Traviksesta hetkittäisesti entistä kyvykkäämmän hyökkääjän. No More Heroesista tutut erikoishyökkäykset puolestaan käynnistyvät yhä sattumanvaraisesti tappojen jälkeen. Iskusarjat päätetään lopetusliikkeellä, jolloin ohjainkapulaa tulee heilauttaa ruudulla näkyvän nuolen suuntaisesti. Tarjolla on myös painiliikkeitä, jotka suoritetaan molempien ohjainten yhtäaikaisilla tempaisuilla.

Mikäli liikkeentunnistuspelaaminen ei kiinnosta, voi peliä pelata vaihtoehtoisesti myös classic-ohjaimella. Vaikka perinteisempi ohjaustapa on toteutettu hyvin, jää pelaaminen silloin aiempaa etäisemmäksi. Liikkeentunnistus on tärkeä osa pelikokemusta: vuorovaikutus omien liikkeiden kautta nostattaa tunnelmaa ja sitoo tapahtumiin oleellisemmin mukaan.

Pelaaminen tuntuu innostavalta ja mielekkäältä, mistä kiitos kuuluu näppärälle taistelumekaniikalle. Vauhdikkaat ja energiaa säkenöivät kamppailut sujuvat käden käänteessä, sillä systeemi on nopeasti sisäistettävissä. Syvällisyyttä taistoissa ei ole kuitenkaan pitkäaikaiseen opetteluun, joten Bayonettan ja Ninja Gaiden -pelien kaltaisesta äärimmäisen hiotusta toiminnasta ollaan kaukana. Tämä ei ole lainkaan negatiivinen asia, sillä Desperate Strugglessa tärkeintä on juuri välittömyys ja hauskanpito. Vihollisten hakkaaminen, kentissä eteneminen ja loppuvastusten kukistaminen nostavat peli-ilon varsin korkealle. Ohjainta ei malttaisi laskea ollenkaan alas, sillä houkutus vielä yhden kentän läpäisyyn on alati läsnä. Valitettavasti peli kärsii vihollisiin lukittumisen ongelmista ja hankalista kamerakulmista. Nämä eivät kuitenkaan merkittävästi vaikuta pelaamiseen, mutta herättävät välillä huomiota ja siten ärsyttävät.

Retroa ruudulle

Vaikka miekan sivallukset ottavatkin ison osan peliajasta, ei sisältö ole pelkkää veristä taistelua. Pelaaminen kattaa lisäksi useita minipelejä, joilla ansaitaan rahaa vaatteisiin, miekkoihin ja kuntosalikäynteihin. Kymmenkunta minipeliä ovat kuin muisto 1980-luvun 8-bittiseltä aikakaudelta. Tarjolla on esimerkiksi ongelmanratkontaa, tasohyppelyä ja kaahailua. Pelit ovat mukavaa viihdettä pääpelin vastapainoksi.

Ensimmäinen osa muistetaan siitä, että siinä liikuttiin taisteluiden lomassa vapaassa ympäristössä. Näin ei kuitenkaan ole jatko-osassa, sillä nyt siirtymiset tapahtumapaikkoihin suoritetaan suoraan valikkoruudusta. Traviksen teknoprätkällä ei pääse nyt ajamaan kuin lyhyissä kohtauksissa. Ratkaisu voi tuntua oudolta, mutta se joka tapauksessa virtaviivaistaa etenemistä jättäen pois ykkösosan tyhjät hetket. Myöskään juonitehtäviin pääsy ei vaadi tällä kertaa rahaa, joten pelaaminen on siltäkin osin vaivattomampaa ja vauhdikkaampaa.

Elävää sarjakuvaa

Desperate Struggle on toteutettu piirrosmaisella grafiikalla, jossa tummat varjot ja jyrkät muodot hallitsevat ilmaisua. Tyylikäs jälki on onnistunutta, sillä peli näyttää kuin elävältä sarjakuvalta. Hullunkuriset hahmot ja vivahteikkaat pelialueet heräävät henkiin tavalla, josta huokuu rakentavaa ilmaisuvoimaa. Tällaista luovuutta ja uskallusta kokeellisuuteen toivoisi näkevänsä useammin peleissä. Hieman sahalaitaisesta grafiikastaan huolimatta Desperate Struggle lukeutuu Wiin näyttävimpien pelien joukkoon.

Tyylikkään ulkoasun lisäksi peli elää sähäkästä äänimaailmastaan. Musiikki ja äänitehosteet tukevat omaperäistä tunnelmaa, ja tarjonta on ykkösosaa elävämpää sekä monipuolisempaa. Kitarariffit, 8-bittisen äänitehosteet ja persoonallinen ääninäyttely soljuvat mukaansatempaavan musiikkiraidan tahdissa. Valtaisa itsevarmuus leimaa kaiken aikaa niin äänimaailmaa kuin visuaalistakin antia.

Väkevä kokonaisuus

Desperate Struggle lainaa paljon populaarikulttuurista. Viittauksia elokuviin, peleihin ja sarjakuviin on löydettävänä jatkuvasti. Kokonaisuus on kaikesta erikoisuudestaan ja uskaliaasta hävyttömyydestään huolimatta erittäin uskottava ja vakuuttava. Se on alati valtavan itsetietoinen peli, joka ei missään vaiheessa ota tapahtumiaan vakavasti. Välillä peli jopa suoranaisesti kiusaa pelaajaa ja puhuttelee tätä suoraan. Huumorintaju, kerronta ja tyylittely kulkevat herkullisesti käsi kädessä.

Desperate Struggle on räävitön, älyvapaa ja väkivaltainen peli. Näinpä sisällön voisi helposti kuvitella olevan jopa luotaantyöntävää. Sen sijaan kaikesta heijastuukin hullua nerokkuutta, joka sitoo näkemään ja kokemaan kaiken, mitä pelillä on annettavanaan. Vaikka kyseessä onkin jatko-osa, on se silti melkoinen piristysruiske nykyisessä varman päälle rakennetussa pelitarjonnassa. Uteliaimmille ja ennakkoluulottomimmille pelaajille voi povata lajityypin eriskummallisimpia ja ikimuistoisimpia hetkiä erinomaisen Desperate Strugglen parissa.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:173]

No More Heroesin pelaaminen on ainutlaatuista puuhaa. Älyvapaita juonikuvioita on toki nähty muissakin peleissä, mutta Desperate Strugglessa tämä on viety äärimmilleen. Mahtavaa tässä on se, että myös pelimekaniikat muuttuvat tiuhaan tahtiin. Pelaaja pääsee ohjaamaan useita eri hahmoja ja pomomatsit voivat olla valomiekkailun sijaan mecha-taistelua avaruudessa tai kukkulan kuningasta prätkien selässä. Ja jos peruspeli alkaa maistua puulta, voi aina siirtyä pelaamaan retrominipelejä.

Ja alkaahan se maistua. Itse perusmättäminen, josta puolet pelistä koostuu, on aluksi niin mahtavan näköistä, kuuloista ja tuntuista, että taistelun yksinkertaisuutta ei tiedosta lainkaan. Pikku hiljaa rivivihollisten pilkkominen alkaa varmasti puuduttaa, mutta taajaan ripotellut välianimaatiot ovat sen luokan hupia, että tämän kyllä kestää. Sama pätee myös melkein kaikkeen sisältöön Desperate Strugglessa – jokainen uusi idea, ympäristö tai pelimekaniikka on hillitön piristysruiske, joka kulutetaan nopeasti loppuun ennen seuraavaa yllätystä.

No More Heroes 2: Desperate Struggle on äärimmäisen ylpeä siitä, että se on videopeli. Ja se on hienoa.

9/10
Lisää luettavaa