Zeldaahan se
Suomalaisen Cornfox & Brothersin Oceanhorn-mobiiliseikkailun esikuvia ei tarvitse kauaa pähkäillä. Oceanhorn on tarina miekkaa heiluttavasta, pommeja heittelevästä ja pulmia ratkovasta keskenkasvuisesta sankarista, joka silpoo miekallaan nurmitupoista rahaa tai hyötytavaraa ja paiskoo saviruukkuja seinille. Jos pelin kuvaus kuulostaa epäilyttävästi The Legend of Zeldalta, johtuu se siitä, että Oceanhorn on päällisin puolin oikeastaan aika häpeilemätön klooni Nintendon suosikkipelisarjasta.
Ja jos lainata pitää, miksipä ei lainata sitten alansa mestareilta? Oceanhornin Zelda-henkisyys onkin monella tavalla positiivinen seikka. Pelituntuma seikkailujen aikana on oivallinen, vaikka kosketusnäyttöohjaus tekeekin toisinaan taisteluissa pieniä tepposia. Vaiheittain laajeneva pelimekanismien kirjo avaa pelimaailmasta pikkuhiljaa uusia paikkoja koluttavaksi ja salaisuuksia löydettäväksi. Pelialueiden välillä liikkuminen antaa tietynlaista rajoitetun vapauden tuntua; maailma ei ole vain käytävällinen pulmia ratkottavaksi, muttei myöskään avoin hiekkalaatikko seikkailtavaksi.
Luolastot paljastavat Oceanhornin heikomman puolen. Valtaosan peliajasta luolastot koostuvat seuraavan pulmanratkaisupisteen paikallistamisesta, eikä loukkojen kaluamisessa ole kunnollista seikkailun tuntua. Pulmien ratkaiseminen on lähes poikkeuksetta äärimmäisen yksinkertaista, sillä tavoitteena on useimmiten siirtää työnneltävissä oleva laatikko portin avaavan napin päälle tai sillaksi etenemistä rajoittavan esteen ylitse. Kun on ratkaissut yhden laatikontyöntelypulman, on ratkaissut ne kaikki. Vaikka haasteet monipuolistuvat pelin edetessä, on pulmien löytäminen usein suurin haaste ratkaisun pähkäilyn sijasta.
Oceanhorn kaipaisikin näennäisen avoimuuden rinnalle pykälän verran mielikuvituksellisempaa suunnittelua. Luolastoissa on loppujen lopuksi hyvin vähän löydettävää, ja todellisuudessa eteneminen on suoraviivaisempaa kuin päällepäin näyttäisi. Turhan usein pelaaminen koostuu tylsästä juoksentelusta seuraavaa etenemispaikkaa etsiessä, eikä jokaisen sopen kaluaminen oikeasti tarjoa irtorahojen lisäksi paljoa enempää.
Vaikka Oceanhorn onkin paikoin mielikuvitukseton ja silloin tällöin jopa tylsä peli, on siinä myös paljon vahvuuksia, joiden takia pelin pariin jaksaa palata. Lähes suoraan The Legend of Zeldasta lainattujen perusvihollisten rinnalla pelissä kohdataan aika ajoin varsin hyvin suunniteltuja pomovastuksia. Pomotkaan eivät julista persoonallisuuden riemusanomaa, mutta ne tarjoavat hauskoja haasteita, joista selviää pääasiassa loogisella ajattelulla ja sorminäppäryydellä. Palikoiden työntelyn rinnalla ne ovat Oceanhornin pulmanratkaisun selvästi parempi puolisko.
Erityismaininnan ansaitsee myös pelin tunnelmallinen ja tarttuva taustamusiikki, jonka taustalta löytyvät Kalle Ylitalon ja Tapio Liukkosen ohella japanilaisen pelimusiikin suuriin nimiin lukeutuvat Final Fantasy -säveltäjä Nobuo Uematsu sekä Mana-pelisarjasta tuttu Kenji Ito. Mobiilipelille poikkeuksellisen laadukkaan oloista sävellystä huomaa hyräilevänsä hiljaa mielessään vielä tunteja pelisessioiden päättymisen jälkeen.
Oceanhorn on kieltämättä laadukas mobiilipeli ja varmuudella lajityyppinsä parhaimmistoa iOS-alustalla. Alustastaan irrallisena se ei pärjää ihan yhtä hyvin, sillä mikäli mobiili-etuliite napattaisiin pelin edestä pois, tuntuisi se varmaankin lähinnä puutteelliselta Zelda-kloonilta. Tällä hetkellä vastaavia pelejä on mobiilialustoille sen verran harvassa, että Oceanhorn erottuu vahvasti edukseen