Omaperäisyys on toivottava ominaisuus jatko-osien ja lisenssipelien kyllästämällä kentällä. Omaperäisyys ei ole kuitenkaan automaattisesti laadun tae. Omaperäinen idea vaatii tuekseen toimivan teknisen toteutuksen.
Odamalla on esittää paljon hyvää. Pelkästään se, että pelin taustatarina esitellään japaninkielellä, on ikävä kyllä enemmän kuin mihin on tottunut. Ennen kuin ensimmäinen taistelu alkaa, tunnelma on korkealla.
Odama on japanilaisen Yoot Saiton käsialaa. Saito johtaa Vivarium-kehittäjäryhmää, jonka aikaisempiin peleihin kuuluu kokeellinen Seaman. Dreamcastille julkaisu Seaman oli outo virtuaaliakvaario, jossa pelaaja piti huolta ihmiskasvoisista kaloista.
Saiton uusin peli on feodaaliaikaiseen Japaniin sijoittuva sotaflipperi. Odama on Yamanouchi-klaanin aarre, valtava kivinen kuula, joka murskaa surutta alleen niin viholliset kuin omatkin soturit. Toinen klaanin salaisuuksista on Ninten-kello. Sen kuljettaminen kentän halki tuo voiton.
Nämä kaksi elementtiä ovat se tekijä, joka erottaa Odaman muista sotapeleistä. Mukana ovat kuitenkin myös omat joukot, jalkamiehet ja ratsuväki. Pelin ohjekirjassa painotetaan näiden nimettömien sotilaiden merkitystä.
Se jyrää meitin!
Omia joukkoja ja Ninten-kelloa komennetaan äänikäskyillä, pelin mukana tulevalla mikrofonilla. Odama-kuulaa lyödään ohjaimen liipaisimilla. Se ei kuulosta kovin monimutkaiselta, mutta käytännössä urakka on tuskastuttava.
Peli on jaettu kenttiin, joilla on erilaisia rakennelmia ja vihollisjoukkoja. Kentän selvittää, kun saa kuljetettua Ninten-kellon sen halki. Seuraavalla kentällä pelaajalla on käytössään sotilaat, jotka jäivät henkiin edellisestä taistelusta. Se panee pakostakin yrittämään parastaan.
Odama-kuula ei välitä, kenen yli vierii. Pelaajan on pakko miettiä, kuinka paljon omista joukoistaan käskee kentälle. Omat joukot auttavat taistelussa vastustajan kanssa, mutta mitä enemmän omia sotilaita on kartalla, sitä suurempi vaara niiden on jäädä Odaman alle. Toisaalta, jos pitää omat sotilaansa reservissä, vihollinen pääsee lukittamaan mailat eikä Odamaa saa pidettyä kentällä.
Odama toimii perusmuodossaan kuoleman välikappaleena, mutta vihreähehkuisena sillä saa kaapattua vihollissotilaita omaan reserviinsä. Odaman lyöminen Ninten-kelloon saa aikaan paineaallon, joka lennättää vastustajat kauas kellosta. Näiden lisäksi kentiltä löytyy muitakin keinoja vaikuttaa taisteluun.
Komentojen karjuminen mikrofoniin antaa lisäfiilistä. Käskyjä totellaan, mutta tarkkuus uupuu. Kun vielä pelin fysiikkamalli ontuu, tuntuu yhdentekevältä huutaa mitään muuta kuin kaikkein välttämättömimmät komennot: etenemis- ja kokoontumiskäskyt.
Odama on flipperipeli. Hyvä konsoliflipperi vaatii toimiakseen hyvän fysiikkamallin. Odaman fysiikkamoottori on huono. Pallo valuu oikeaan suuntaan, kun kenttää kallistaa, mutta kuula käyttäytyy epäjohdonmukaisesti osuessaan esineisiin. Kuulan nopeus vaihtelee kummallisen logiikan mukaan, ja sen tarkka lyöminen tuntuu mahdottomalta. Odaman taistelukentillä sattuma on kuningas.
Taiko-rumpujen kuminaa
Odama ei vakuuta pelimekaniikallaan. Se ei tee sitä myöskään ulkoasullaan. Tyyliä on, sitä ei käy kieltäminen, alkudemo ja ohjekirja ovat paras osoitus siitä. Taistelukentillä ei huomaa kuitenkaan olevansa tekemisissä GameCuben tasoisen laitteen kanssa. Kuva on suttuinen, joukot karkean ja yliyksinkertaisen näköisiä ja tehosteet mitäänsanomattomia.
Äänimaailma on kuitenkin kunnossa. Japaninkielinen kerronta kuulostaa hienolta. Se sopii täydellisesti kuvitteelliseen feodaali-Japaniin. Kunnon samuraikamaa – hienoa! Myös pelimusiikki ja ääniefektit ovat mainiot.
Sotaflipperi Odamalle on pakko antaa pisteitä yrityksestä yhdistää fantasiafeodaali-Japani ja kuulapeli. Kokonaisuus ontuu kuitenkin kautta linjan. Se tuntuu korostetun pahalta, sillä GameCubella ei ole tottunut viimeistelemättömiin peleihin.
Odama on väärällä tavalla vaikea. Pelaaminen turhauttaa ja tuskastuttaa, mutta sessio venyy kuitenkin, kuin varkain, paljon pidemmäksi kuin kuvitteli. Täysin epäkelpo Odama ei siis missään nimessä ole. Ideassa on kaikesta huolimatta imua.