Tekijä: Frozenbyte
Julkaisija: Atlus
Pelikoneet: Xbox 360 ja pc (testattu), PS3
Moninpeli: Kyllä
Samalla koneella: 2-3
Verkossa: 2–3
Olipa toisen kerran
Niin moni peli haluaisi kovasti olla ”satumainen” ja tuoda sydämiimme sen viattoman ihmetyksen tunteen, jota koimme tähtisilmäisinä taaperoina. Harva peli tähän kuitenkaan pystyy, sillä eivät siihen riitä vain kirkkaat värit – puhun muuten juuri sinulle, Peter M. Tasohyppely Trine 2 kuitenkin onnistuu, ja sen pelaamisesta tulee yksinkertaisesti hyvä mieli.
Frozenbyten ensimmäinen vierailu satumaahan pelaajan vuorotellen ohjaamien velhon, ritarin ja varkaan kanssa oli hyvä alku pari vuotta sitten, ja pelaajien auliisti jakama palautekin on mennyt perille. Mukana nyt on kolmen pelaajan nettimoninpeli, ja toiminnassa on enemmän vaihtelua.
Ihmeellisintä on kuitenkin se, miltä Trine 2 näyttää. Tämä on kiistatta yksi vuoden kauneimmista peleistä, ja suomalaiset tekijät tietävät sen: jo alkupään kentässä näytetään maalaukselta näyttävää auringonlaskua, joka paljastuukin yhtäkkiä pelattavaksi kentäksi. Moneksi kerrokseksi ladottujen kasvien ja muiden yksityiskohtien määrä hämmästyttää yksinäänkin, mutta kun sen yhdistää pelin liioiteltuun ja värikkääseen valaistukseen, tuloksena on jotain ainutlaatuista. Jättikokoiset eläimetkin tuovat mieleen enemmän satukirjojen ihmeolennot kuin normipelien miekanruoan. On säväyttävää nähdä, että nykyisin retrona pidetty tasohyppelygenrekin voi edelleen olla pelitaiteen kärjessä.
Voittamaton yhdistelmä
Pelattavuuden osalta Trine 2 on jossain lajityyppien keskellä. Ritarihahmona mäiskitään miekalla ja Thorin vasaralla, mutta hapon ja tulipallojen kaltaisia vaaroja kilpistävä kilpi on myös pulmanratkaisun väline. Varkaana räimitään ympäriinsä erilaisia nuolia ja leiskautellaan köydellä. Viimeisimpänä eikä todellakaan vähäisimpänä on taistokyvytön velho, joka liikuttelee esineitä ja taikoo paikalle laatikoita ja lankkuja. Ei kuulosta kummoiselta, mutta näillä kyvyillä taikuri on hyppelyn ja pulmanratkaisun jumalkuningas. Ai edessä on kuilu? Levitoidaanpa yli.
Koska hahmoja voi vaihtaa lennosta alle sekunnissa, kaikki kyvyt voi ketjuttaa ihmeellisiksi yhdistelmiksi. Ei siis ole kovin vaikea arvata, ettei Trine 2 lopulta voi olla kovin vaikea peli. Pulmissa on kyllä yritystä, mutta jumipaikassa niistä voi runnoa läpi härskisti viimeistään velhon kikoilla. Hiisien hakkaus, pulmanratkonta ja hyppely eivät ole erikseen minkään lajityypin huippuja, mutta yhdistettynä ne muodostavat ehjän jatkumon, jossa eteneminen on jatkuvaa ja erittäin tyydyttävää. Kätkettyjä herkkuja on riittävästi, ja niiden kaivelu edustaa parin minuutin mittaisia lepohetkiä jatkuvasta etenemisestä, vaikka palkinnot jäävät lapsekkaiden runonpätkien ja luonnostaiteen tasolle.
Pelin antamaan tyydytykseen vaikuttaa paljon myös se, miten audiovisuaalinen namitarjoilu yhdistyy ohjaimen hakkaamiseen. Aidolta tuntuva fysiikkamallinnus, sulavat animaatiot ja jykevät äänet antavat joka hetki selkeää palautetta hahmojen toiminnasta, ja musiikki nostattaa juuri oikeissa kohdissa.
Sydämen asialla
Trine 2 tahtoo olla sydämellinen satu ehkä hieman liikaakin, sillä siirappinen tarina on satujen stereotypioiden toistoa. Tätäkään ratkaisua ei voi silti mollata paljoa, sillä söpöstelevä meno auttaa pitämään yllä rentoutunutta ja mukavaa tunnelmaa jopa silloin, kun ruudulle syöksyy yksi uutuutena mukaan tulleista pomovihollisista. Tämä ihana ja paikoin unelias hyppely on väärä peli niille loikahtelijoille, jotka toivovat hikoavia käsiä ja adrenaliinin purkauksia.
Todellista kummastelun aihetta tarjoavat kuitenkin itse pelaajat. Trineen toivottiin äänekkäällä vinkunalla kolmen pelaajan nettimoninpeliä. Nyt kun se on tarjolla, moninpeliseuraa tarjoutuu mukaan ihmeen nihkeästi, vaikka yksinpelin kentät toistavia pelimuotoja on kaksi: toisessa jokaisella on oma hahmo ja toisessa joka pelaaja voi vaihdella hahmoaan vapaasti. Ehkä kaikki ovat yksinkertaisesti unohtuneet yksinpeliin, joka on ehdottomasti viime vuoden tasohyppelyn huippuhetkiä.
