Sadistista hupia masokisteille
Olen juuri grindannut viisi kertaa peräkkäin niin, etteivät renkaani ole koskeneet maata. Olen seitsemännessä taivaassa. Keskittymiseni herpaantuu, enkä huomaa laskeutuvani suoraan veteen kiinteän asfaltin sijaan. OlliOlli 2: Welcome to Olliwood heittää minut kylmästi kentän alkuun.
Haluaisin itkeä. En itke, sillä The Cure -yhtyeen kappaleen mukaan pojat eivät itke. Puristan ohjainta hieman liian kovaa. Jokin aivoissani napsahtaa. Heitän ohjaimen täydellä voimalla sohvatyynyä vasten. Se kimpoaa siitä lattialle kolahduksen saattelemana. Onneksi ohjain ei hajoa.
Mielenterveyteni on luhistumassa.
OlliOlli 2 on vaikea peli. Ja kun puhutaan vaikeasta pelistä, puhutaan sadistisen hankalasta ihmiskokeesta. Kentät voi kyllä läpäistä kymmenien yritysten jälkeen rimaa hipoen niin, että pelaaja etenee seuraavalle tasolle. OlliOlli 2:n ideana ykkösosan tapaan kuitenkin on, että suoritus on täydellinen. Siitähän skeittauksessa on kyse. Täydellisestä kickflipistä. Täydellisestä laskeutumisesta.
OlliOlli 2:ta pelatessani olen entiteetti ohjaimen kanssa, Tetsuo-elokuvasta tuttu olento, yhtä aikaa kone ja ihminen. Muutos on kuitenkin yhtä kivulias kuin Shinya Tsukamoton kyberpunkelokuvassa. Keho ei tottele, sillä näppäinkomentoja pitäisi naputella yli-inhimillisen nopeasti. OlliOlli 2 on malliesimerkki pelistä, jossa silmän, mielen ja käsien koordinaation pitää olla täydellinen.
”Elämä on OlliOlli 2, OlliOlli 2 on vertauskuvallinen elämä.”
”Long live the new flesh”, kuuluu iskulause David Cronenbergin Videodromessa. Leffan loppukohtauksessa James Woods ampuu televisioruutua ja samalla itseään. Aseen hän on kaivanut vatsastaan. Todellisuus sekoittuu fantasiaan. OlliOlli 2:ta pelatessani uppoudun ruudun tapahtumiin. Maailma katoaa ympäriltäni. Olen televisio.
Kun nukahdan maaliskuisena maanantaiyönä, uneksin rullalautailusta. Herään kylmään hikeen. Unessani olen lihaa ja verta OlliOlli 2:n pelimaailmassa, ja jokainen kaatuminen tuottaa minulle fyysistä kipua. Kasvoni ovat verimössöä.
Haluan lopettaa. Ei tässä ole mitään järkeä.
Seuraavana päivänä otan kuitenkin ohjaimen käteeni. Yritän uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Tunnen oloni Bill Murrayksi Päiväni murmelina -elokuvassa. Yritän läpäistä kenttiä lukemattomia kertoja. Vasemmalla sauvalla kickflip. Toinen sauva alas ja grind. Hyppy auton katolle, grind jatkuu. Hyppään seuraavalle kaiteelle. Grindaus jatkuu. Ja jatkuu.
Elämä on toistoa. Heräämme aamulla. Teemme päivittäiset askareemme. Menemme nukkumaan. Oravanpyörä alkaa alusta. Elämä on OlliOlli 2, OlliOlli 2 on vertauskuvallinen elämä.
8/10
OlliOlli 2: Welcome to Olliwood on hyvä peli. Se myös itkettää.
Jarkko Fräntilä