Unohda heti kättelyssä kaikki, mitä kuvittelet tietäväsi ”realistisesta” räiskinnästä. Call of Duty 4? Sopii vauvoille. GRAW-sarja? Ihan hauska peli, mutta realismi on siitä kaukana. Ei, nyt puhutaan pelistä, joka mallintaa joka ikisen luodin ballistiikan pikkutarkasti ja jossa kuolet usein ilman, että edes tiedät, mistä sinua ammutaan. Pelistä, jossa kymmenet pelaajat ottavat yhteen realistisilla sotakentillä erilaisten ajoneuvojen ja sotilasroolien puikoissa.

Tällainen oli siis alkuperäinen Operation Flashpoint. Kun pohdit yllä olevaa hetken, ymmärrät ehkä, miten mielettömän suuret saappaat uuden kehitystiimin väkertämällä jatko-osalla on edessään.

Vihan rypäleet

Kahdeksan vuotta on pitkä aika fanaattiselle pelaajaporukalle riekkua oman suosikkipelinsä parissa, ja harva faniporukka on yhtä fanaattinen kuin Flashpoint-veteraanit. Täten jatko-osa teilattiinkin jo ennakkoon monella tavalla: uusi kehitystiimi, konsolipelin leima… helpomminkin peli voisi maailmaan syntyä.

Alkuperäisen Flashpointin riveissä taistelevat voivatkin kääntää heti sivua: tämä ei ole etsimäsi peli. Kehitystiimille pitää nostaa hattua siitä, että he eivät ole antaneet konsoliräiskintäleiman vetää itseään tusinaräiskinnän tasolle, vaan he ovat tehneet selvästi omaa juttuaan ja pyöräyttäneet ulos pelin, jota voisi kutsua ehkä Operation Flashpoint Lightiksi. Muiden light-tuotteiden tavoin rasvaversiota maistaneet huomaavat heti, mitä paketista on kadonnut käännöksen myötä. Jos alkuperäinen ei ole uskonnon asia, Dragon Risingilla on enemmän tarjottavaa.

Sneak mission

Eletään lähitulevaisuutta ja maailma on ajautunut siihen pisteeseen, mitä monet ovat ennustelleet: Yhdysvallat ja Kiina ovat siirtyneet verbaalisesta sapelinkalistelusta sotatoimiin. Näyttämönä toimii pieni Skiran saari Japanin rannikolla. Venäjä pyytää liittolaisiaan ratsastamaan apuun taistellessaan itse kiinalaisia vastaan mannerrajoillaan, ja näin sotilasmahti lähettää saarelle pienen mutta iskukykyisen erikoisjoukoista ja merijalkaväen yksiköistä koostuvan osaston.

Vaikka olemmekin tulevaisuudessa, Future Weaponsin ja Tom Clancyn ihmeaseet voi unohtaa heti kättelyssä: rynkky on yhä M4, vaikkakin ehkä erikoisoptiikalla varustettuna. Ajankohta ja joukkojen koostumus näkyy pääasiassa pelisuunnittelussa, sillä suurten rintamataisteluiden sijaan Dragon Rising kuvaa enimmäkseen pienten erikoisryhmien toimintaa.

Tyypillisessä tehtävässä pelaaja hiippailee ryhmänsä kanssa joko vihollislinjan takana tai suuremman metakan laitamilla aiheuttamassa yleistä pahennusta tuhoamalla kiinalaisten asemia ja valmistelemassa suurempia hyökkäyksiä.

Pelaaminen on sinänsä täysin vapaata. Pelaajalle annetaan tietyt tavoitteet, mutta niiden suoritustapa ja järjestys ovat pääasiassa vapaita. Usein kannattaakin käyttää hoksottimiaan ja pohtia käytettävissä olevaa kalustoa suunnitellessaan tempauksiaan. Harmittavasti omaa varustustaan ei saa säätää lainkaan yksinpelin kampanjatehtävissä, joten esimerkiksi sniputuksesta pitävän naama on M16:n kanssa näkkärillä ainakin siihen asti, että saa lipastettua kuolleelta viholliselta tähtäimellisen aseen.

Pelasi peliään miten pelasi, Dragon Risingin perusidea on mitä mainioin. On huikean jännittävää hiippailla pitkin metsiä yrittäen tähystää vihollisten reittejä ja asemia, tietäen jatkuvasti, että yksikin väärä askel voi tarkoittaa koko ryhmän väkivaltaista kuolemaa silmänräpäyksessä.

Todellisuus eroaa teoriasta

Näin siis paperilla ja ihannetapauksissa. Dragon Rising on sen verran monimutkainen ja kunnianhimoinen projekti, että reunat repsottavat väkisinkin enemmän tai vähemmän. Tämä ei toki ole mitään uutta, sillä alkuperäinen Flashpoint on tuskin vieläkään, kahdeksan vuotta julkaisunsa jälkeen, ongelmaton.

Osa ongelmista onkin selvästi päivityskelpoista kamaa: tekoäly tökkii jatkuvasti enemmän tai vähemmän, ja pelaaja saa usein taistella enemmän tiimikavereitaan kuin kiinalaisia vastaan. Monet tehtävät ovat myös siinä määrin jäykästi käsikirjoitettuja, että huono tuuri voi pilata koko tehtävän. Jos esimerkiksi jossain tehtävässä kiinalaisten sokkolaukaus pudottaa pelastuskopterin, pelistä ei löydy minkäänlaista tukea vaihtoehtoiselle suunnitelmalle. Siinä kohdassa pelaaja hajoaa viimeistään siihen, että peli tallentaa itsensä noin kerran puolessa tunnissa eikä omia talletuksia tueta.

Harmillisesti monet pelin ongelmista taas ovat täällä pysyäkseen. Nysväystasolle asti tarkka ballistiikka ja osumien mallinnus tuntuu hyvältä idealta siihen asti, että yrittää sihtailla 700 metrin päässä kykkivää, parin pikselin kokoista ukkelia tähtäimellä, joka liikahtaa sentin pienestäkin analogitikun liikkeestä. Kontrollit ovat muutenkin ongelma, sillä pelihän on alun perin suunniteltu käyttämään suurta osaa pc:n näppäimistöstä. Koeta sitten tunkea tällainen määrä ohjauksia kahdeksan napin taakse. Eihän se peli tähän kaadu, mutta paremminkin voisi mennä.

Tiimikavereita komennetaan kontekstipohjaisen ympyrävalikon avulla, josta voi teoriassa helposti selailla haluamansa määräykset, mutta käytännön toteutus tökkii tiukoissa paikoissa. Komentojen antaminen nimittäin pysäyttää pelaajan, ja jos satut selaamaan sokkeloisessa komentopuussa väärään suuntaan, joudut aloittamaan alusta samalla, kun kaverit seisoskelevat puolustuslinnoitteiden edessä tai räiskivät talon seinää.

Ongelmista huolimatta

Pelin perusidean, huippukomean grafiikan ja hyvän tunnelman puolesta puhuu se, että ongelmista huolimatta jumitin pelin ääressä tehokkaasti illasta toiseen ja pelasin sen intomielin läpi. Tähän ei tosin kauaa mennyt, sillä yksinpelin parissa minulta vierähti aikaa reilut kuusi tuntia, mikä on auttamattoman vähän. Onneksi tämän jälkeen pelattavana on vielä moninpeli, mikä onkin aina ollut Flashpoint-pelien parasta antia – joskaan tällä kerralla se ei ole yhtä suuri houkutin rajoituksistaan johtuen.

Dragon Rising on peli, joka tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Jotkut tajuavat pelin idean ja pystyvät sissittämään läpi kömpelön ohjauksen ja muiden ongelmien, mutta moni tulee varmasti hajoamaan kuin mortti Pohjankankaalla räntäsateessa, enkä voi syyttää heitä tippaakaan.

Myös moninpelaajille

Suurin ero pc-originaaleihin tulee moninpelistä, joka on sangen tyypistettyä mallia. Neljän pelaajan joukkueet voivat ottaa yhteen deathmatch-tyyppisissä matseissa, mutta paljon mielenkiintoisempi on yhteistyöpelitila, jossa neljän pelaajan ryhmä voi suorittaa pelin yksinpelin tehtäviä.

Tämä onkin mitä mainioin tapa pelata, sillä paikoitellen luokaton tiimikaverien tekoäly ei näin pääse haittaamaan. Peli tosin ei anna taistelutoverien liikkua kuin parin sadan metrin päähän toisistaan, mikä latistaa tunnelmaa. Pelillä ei myöskään ole omia moninpelipalvelimia, joten verkkopelissä esiintyy useasti verkkoviivettä.

Fahrvergnügen

Auto tykkää kun sillä ajetaan, sen tietää jokainen. Flashpointissa ajamisen iloa tarjoavat mitä ihmeellisimmät helikopterit ja panssariajoneuvot, mutta valitettavasti vain sivuosassa. Viholliselta ”vapautettua” kalustoa ei nimittäin voi usein ottaa haltuunsa, mikä on toki realistista, mutta ei hauskaa. Moninpelissä pääseekin toki sitten rällästämään enemmän panssareilla, mutta olisi se yksinpelissäkin maistunut.

8/10
Lisää luettavaa