Tervetuloa suviseuroihin
Murhanhimoisissa maailmanlopun kulteissa on yksi huono puoli. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Hyvä on, kyllähän Outlast 2:n profeetta Knoth tekee kovasti työtä. Miehellä on itse kirjoitettu evankeliumi, joka on ihmeen kautta jopa alkuperäistä Raamattua väkivaltaisempi. On ihmisuhreja, paiseisia murhaajakätyreitä ja jopa venytyspenkki saarnatuolin ohessa. Toisaalta kelläpä profeetalla ei niitä olisi?
Kauhu peleissä on vaikea juttu. Jos sen onnistuu herättämään, se voi pitää halvan indiekauhupelin kylmäävänä alusta loppuun. Jos sen hukkaa, jäljelle jää tyhjiö, jonka täyttävät nopeasti muut tunteet. Niihin kuuluvat muun muassa turhautuminen, tylsistyminen ja huvittuminen. Ensimmäinen Outlast onnistui roikuttamaan pelon tunteessa ja herättelemään visioita kuolemaa pahemmista kohtaloista. Kakkonen hukkaa mahdollisuutensa jo alkumetreillä.
Alamäki alkaa Arizonan perähikiällä, kun uutisdokkaria kuvaavan pariskunnan helikopteri läsähtää kadonneeseen kaivoskaupunkiin. Pian kimppuun tulevat machetea heiluttavat kiihkokristityt, jotka vihaavat muukalaisia ja ovat vakuuttuneita, että vaimo Lynnin masussa muhii antikristus – tavallista maaseudun arkea siis. Kameramies, aviomies ja pelihahmo Blake jolkottaa hihhuleita karkuun, yrittää löytää siippansa ja näkee hallusinaatioita lapsuutensa koulutraumoista. Persoonaton Blake on liian samanlainen kuin ensimmäisen osan pelihahmot. Miksi tarinaa ei nähty juonelle paljon oleellisemman Lynnin näkökulmasta?
”Uskonnollisen kauhun asteikolla tämä on lähempänä Cradle of Filthin t-paitaa kuin vaikkapa Manaaja-leffaa.”
Mielisairaalaan sijoittunut Outlast oli hiiviskelyn ja karkuun juoksemisen sekoitusta, mutta nyt paino on enemmän hölkässä. Hiiviskely on monessa tilanteessa turhaa, sillä viholliset iskevät elokuvamaisesti kimppuun ns. dramaattisilla hetkillä niin, ettei kiinnijäämistä voi välttää. Sitten juostaan ja kuollaan ja kuollaan ja kuollaan.
Henki ei lähde siksi, että peli olisi erityisen haastava, vaan siksi, että se pihtaa tietoa. Aiempaa avoimemmat kentät ovat metsiä, kaivoskäytäviä ja hökkelikyliä, joissa on vaikea tajuta, mihin pitäisi mennä. Kun niskassa läähättää kymmenen puukkojunkkaria, on tarjolla usein vain yksi oikea reitti. Jos kääntyy vasemman sijasta oikealle tai kokeilee avata väärää ovea, saa pian ihailla verisiä kuolinanimaatioita. Entä kun tarjolla on viisi identtistä ovea ja vain yksi on auki? No, otetaan uudestaan game overin jälkeen. Pian kuolema on tuttu kaveri, josta toisto on riisunut jännityksen.
Tekijästudio Red Barrels on lahjakas niin kuvissa kuin äänissäkin, ja pelillä on kieltämättä vaikuttavan raaka ja etova tyyli. Maissipellot takaa-ajajineen ovat kuin Maissilapsista, ja satanistien ikioma kaivos on klaustrofobisuudessaan napakymppi. Joka ikistä pelin osuutta vain venytetään liikaa. Pelaaja joutuu kahlaamaan visvassa ja veressä niin usein, että jalan alla litisevät raadot eivät tunnu pian missään. Maailmanlopun näyt ovat vaikuttavia mutta niin kliseisiä, eikä kristinuskon pimeitä puolia kaluta kovin omaperäisesti. Takaumajaksot Blaken lapsuudesta herättelevät mysteerejä, mutta kuka tahansa arvaa heti, mikä katolisessa koulussa mättää. Uskonnollisen kauhun asteikolla tämä on lähempänä Cradle of Filthin t-paitaa kuin vaikkapa Manaaja-leffaa.
On ikävä nähdä, miten turhauttava peli Outlast 2:sta lopulta tuli. Tekijöillä on ykkösosan ja sen lisäsisällön perusteella todella lahjoja, mutta tällä kertaa kauhufaneilla ei ole mitään syytä huutaa halleluujaa.