Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden marraskuun numerossa 239. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!

Jotain uutta

Overwatch 2 on juuri sitä, mitä ykköspelin ummehtunut kaava tarvitsi. Yhden hahmon pudottaminen alkuperäisistä kuuden hengen tiimeistä oli todella rohkea muttei missään nimessä huono veto. Vanha tuttu Overwatch-kaava tuntuu yhtäkkiä paljon tuoreemmalta pelattavalta.

Monet jaksavat jauhaa siitä, kuinka peli ei varsinaisesti eroa sarjan aikaisemmasta osasta. Tottahan se on – keskeinen pelimekaniikka on yhä täysin samanlainen, vaikka hahmojen ohjattavuutta ja ulkonäköä on viilattu. Minun silmissäni peli on kuitenkin aivan täysiverinen jatko- osa kaikkine herkkuineen, sillä vaikka joillain osa-alueilla on selkeästi menty taaksepäin, on useaa aluetta parannettu huomattavasti.

Aloitetaan vaikkapa siitä huoneessa odottelevasta elefantista eli otteluiden kokonaispelaajamäärän keventämisestä kahdella. Aikaisemmat 12-henkiset matsit ovat kokeneet pienen leikkauksen, sillä Overwatch 2 tarjoaa peruspelimuodoissaan tiivistunnelmaista, kymmenen pelaajaa kahtia jakavaa viisi vastaan viisi -taistelua.

Muutos on enemmän kuin tervetullut. Aikaisempi Overwatch oli ajan kanssa muodostunut todelliseksi kilpirumbaksi Brigitteineen ja Reinhardteineen, eikä pelaaminen tuntunut enää kovinkaan erityiseltä tai edes hauskalta, kun valtavat kilvet kohosivat katseeseen heti kohteeseen päästyä.

Nyt kun tankkeja on tiimeissä enää yksi, eivätkä kaikki enää mahdu yhden kilven taakse, on pelaamisen auttamatta muututtava taktisemmaksi. Se osallistaa muitakin kuin tankkipelaajia mukaan koviin taisteluihin.

Myös tukipelaajien panos nousee entistä tärkeämmäksi, kun kilpiä on tosiaan vain se yksi. Tukihahmoilla saakin juosta välillä pää kolmantena jalkana, eikä sekään yleensä auta kiivaiden kanssapelaajien raivoon parantajien puutteesta – sori, mutta ei mekään keretä kaikkialle!

Overwatch 2 on jatkuva palvelupeli, eli sitä päivitetään useasti ja sen pelaajakuntaa yritetään pitää aktiivisesti mukana meiningissä. Monen muunkin modernin verkkopelin tavoin pelaajien koukuttumista edesautetaan taistelupassijärjestelmällä, joka ohjaa vahvasti pelaajia palaamaan takaisin yhä uudelleen ja uudelleen.

Pelin suurin ongelma kuitenkin löytyy juurikin tuon kyseisen järjestelmän alta. Se on nimittäin suoranaisen brutaali järjestelmä lukita sisältöä tulevaisuudessa. Muun muassa monen Destiny 2 -pelaajan kokema ja kammoksuma fomo eli paitsi jäämisen tunne on rantautunut Overwatchiin – ja se ei ole hyvä juttu.

Kaikista isoin kritiikkini kohdistuukin siihen, että aivan kuten Activisionin toisessa rahasammossa, Call of Dutyssa, taistelupassin siimekseen on piilotettu ihan oikeasti hyödyllisiäkin asioita, kuten vaikkapa uuden osan mukana tulleen sankarikolmikon kolmas jäsen, Kiriko. Vaikka hahmo onkin jaossa taistelupassin ilmaisella puolella, on sitä varten pelattava kohtuullisen paljon, sillä sen voi ansaita vasta noin passin puolivälissä.

Kaiken päänvaivan voi toki välttää lompakkoa raottamalla, sillä taistelupassin ostaessa Kiriko aukeaa pelaajille välittömästi. Vaikka kyse onkin vain vajaasta kymmenestä eurosta, on tämä mielestäni väärä suunta.

Iso osa alkuperäisen Overwatchin magiasta oli mahdollisuus valita ihan mikä tahansa sankari runsaasta hahmokavalkadista aina vanhoista tutuista uusimpiin ja halutuimpiin hahmoihin. Enää näin ei ole. Missatut hahmot voi toki saada pelattavaksi myöhemmilläkin kausilla erinäisten tehtävien kautta, mutta sekään ei tunnu parhaalta mahdolliselta ratkaisulta.

On myös harvinaisen omituista, ettei maksullinen taistelupassi jakele Overwatch-kolikoita matkansa varrella. Monet muut samaa rahoitusmallia hyödyntävät pelit jakelevat vähintäänkin seuraavan kausipassin hinnan verran pelinsisäistä mammonaa, mutta Overwatch ei niin tee.

Sen myötä muuten ilmainen peli muuttuukin nopeasti neljänkymmenen euron vuosimaksulliseksi kokemukseksi, ellei sitten ole valmis menettämään isoa osaa jaetusta kosmeettisesta tai jopa pelillisestä sisällöstä.

Siinäpä ne huonot puolet sitten olivatkin, sillä muuten Overwatch 2 tuntuu aivan uskomattoman hyvältä pelata. Hahmojen ohjattavuutta on rukattu, sillä niiden liikkeet tuntuvat aivan uudella tavalla sulavilta. Tracerin teleporttaukset ovat saaneet uutta terää, ja Moiran sprintti tuntuu entistä korkealentoisemmalta.

Myös graafinen ulkoasu on laitettu uuteen uskoon. Huomattavasti alkuperäistä peliä terävämmät grafiikat tuovat peliin aivan uudenlaista särmää ja ryhdikkyyttä. Sitä edesauttaa uusittu valaistusjärjestelmä, joka suorastaan sulattaa silmät sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Aurinkoisissa kartoissa on oikeasti kiva pelata, kun valo tuntuu niin paljon eläväisemmältä kuin ennen.

Jokainen pelin sankareista on niin ikään laitettu uuteen uskoon, sillä niiden ulkonäkö on uusittu. Uudistukset ovat toki maltillisia mutta merkittäviä. Samat vanhat ja tutut hahmot ovat saaneet ansaitsemansa modernisoidut versiot, joita on ilo katsella, jos siihen jää taistelun ryminässä aikaa.

Taistelun ryminästä puheen ollen se todella rytisee ja paukkuu. Dolby Atmos -teknologiaa hyödyntävä äänimaailma herää eloon etenkin uusien hahmojen välisien repliikkien voimin. Hahmot keskustelevat pelikentällä toistensa kanssa aiempaa aktiivisemmin, ja koska äänimiksaus on toteutettu vakaalla ammattitaidolla, on pelaajalla aina tiedossa äänien tarkka tulosuunta.

Overwatch 2:n mukana saatiin myös uusi pelimuoto, Push, jossa tiimit mittelevät robotin työntämisestä. Ideana on se, että metrimääräisesti enemmän työntänyt tiimi voittaa, ellei toinen tiimi ehdi ajan loppumiseen mennessä saamaan robottia toisen tiimin maaliin.

Push muistuttaa etäisesti alkuperäisestä pelistä tuttua Escort-pelimuotoa, mutta se on loppujen lopuksi huomattavasti hauskempi pelattava. Molemmat tiimit pystyvät työntämään robottia samalla voimalla, eikä sen päälle voi mennä tähtäilemään monen pelaajan arkkivihollisena tunnetulla Bastionilla.

Push on ainakin julkaisuhetkellä ainoa uusi pelimuoto, jonka pitäisi olla pelattavissa aivan tavalliseen tapaan muiden muotojen ohella. Olen itse kuitenkin törmännyt pelatessani lähinnä vain Controliin eli voitoista saataviin pisteisiin perustuvaan esineenkaappausmittelöön. Liekö kyseessä vaan tuuria, sillä Control on suosikkipelimuotoni – vai onko Overwatch-pelaamiseni mennyt jo niin pitkälle, että peli vain tietää, mistä pidän.

Kokonaisuudessaan Overwatch 2 on mielestäni hyvä ja toimiva jatko-osa ainakin pelattavuutensa kannalta. Taistelupassisysteemi voi hyvällä todennäköisyydellä muotoutua jatkossa parempiin suuntiin, sillä en ole nettikeskusteluiden perusteella läheskään ainoa, jonka mielestä se ei tätä nykyä ole tarpeeksi palkitseva.

Aika näyttää, mille tielle peli lähtee, sillä siihen suunniteltu tarinatila saapuu pelaajien hyppysiin vasta vuonna 2023. Kokonaisuutta on varmaankin helpompi arvioida silloin, mutta onko jatkuva palvelupeli oikeastaan ikinä valmis?

8/10
PeligenretRäiskintä
Pegi-ikärajatK-12
Lisää luettavaa