Viisikko ja radiosaaren salaisuus
Radio on pelottava laite, kun sitä pohtii tarkemmin. Sehän poimii puhetta ja outoja ääniä tyhjästä ilmasta. Ja jos päiväradion juontajien ”hassut läpät” eivät järsi mielenterveyttä tarpeeksi, kauhua inspiroivat mystiset numeroasemat.
Mikä voisi siis mennä pieleen, kun viisi teiniä lähtee kännäämään viikonlopuksi lähettimien täyttämälle Edwards-saarelle, jolla oli aikoinaan USA:n laivaston viestikoulu. Koko saari on nimittäin pelkkä aavekaupunki täynnä autioituneita turistirysiä, tyhjiä pommisuojia. Ainoa asukas on tietenkin salaperäinen, yksinään elävä leskirouva. Lossista poimitaan mukaan turisteille tarkoitettu radio, jolla kuunnellaan paikan historiasta kertovia lähetyksiä. Ja rannan lähellä on luola, jonka eteen kasattujen kivikasojen edessä voi kuulla ääniä kanavilta, joita ei ole oikeasti olemassa.
Alkuvuodesta tietokoneille ja Xbox Onelle ilmestynyt Oxenfree jäi nolosti katsastamatta aiemmin, mutta onneksi tuore PS4-versio on hyvä syy tuoda se lehden sivuille. Kyllä, Oxenfree on niin sanottu kävelysimu, vaikka koko termillä ei ole nykyaikana paljoa virkaa. Pelissä pääasiassa kävellään paikasta toiseen ja jutellaan muiden teinien kanssa. Elävässä keskustelusysteemissä odotellaan loppuun, mitä kaverit sanovat, tai keskeytetään löpinät kylmästi valitsemalla nopeasti yksi kolmesta repliikkivaihtoehdosta. Idea ei ole enää uusi, mutta se toimii Oxenfreessä hyvin.
Kuoliaaksi kloonatun Slenderman– ja Freddie’s-pelikauhun aikakaudella Oxenfree on ihmeen virkeä tapaus. Se ei yritä hätkäytellä tai herättää pakokauhua tai inhoa. Peli luo sen sijaan vahvaa tunnelmaa paikasta, jossa tapahtuu kummia. Mysteerin tuntua ilmassa voisi leikata veitsellä.
Pelistä tulee itse asiassa mieleen toinen vastaava tuore kauhutapaus elokuvapuolelta. It Follows -kauhuleffa loi kuvauksella, musiikilla ja värien käytöllä ajattomalta tuntuvan retrokauhumiljöön. Oxenfree loistaa samalla tavalla. Peli näyttää ihastuttavan satukirjamaiselta, ja pelin synamusiikki hivelee korvia. Menisin jopa niin pitkälle, että väittäisin Oxenfreen musiikkia vuoden muistettavimmaksi ääniraidaksi. Kaikki rakentaa yhteisvaikutelmaa pelistä, joka on tehty kuin tuntemattoman 1980-luvun teinimysteerileffan perusteella.
Suuri osa Oxenfreen charmista riippuu siitä, miten pelaaja suhtautuu päähenkilöihin. Pelihahmo Alex on aluksi normaalilta tuntuva teinityttö, jonka persoonaa pelaaja voi hieman säätää valinnoillaan, mutta pinnan alla on jatkuvasti paljastuvaa kireyttä. Hänen uusi velipuolensa Jonas on porukan tulokas, pikkukaupunkiin muuttanut hiljaisempi tyyppi, jonka vastakohtana pyörii kroonisesta Whedon-puheripulista kärsivä bestis Ren. Mean Girls -roolissa on Alexia jatkuvasti nälvivä Clarissa, ja viisikon täydentää ujo Nona. Nokkela kässäri ja kivat ääninäyttelijät saavat kliseisiin teinirooleihin ihmeen paljon syvyyttä, ja hyvä niin. Porukan keskinäinen höpinä on nimittäin pelin varsinainen pointti, ja hyvin kässäröity sanailu soljuu läpi pelin tasaisesti ja elävästi.
Seikkailupelinä Oxenfree on simppeli tapaus, mutta runsas jorina tekee siitä mukavan 4–5-tuntisen kokemuksen. Iloa se antaa myös keräilijöille, sillä saari on täynnä piilotettuja radiolähetyksiä ja kummallisia johtolankoja, sillä tarinaa ei avata pelaajalle muuten edes lopputeksteissä.
Persoonallinen, miellyttävä ja tyylikäs pikku seikkailu saa aikaan paljon vähällä ja on samalla peli, joka kannattaa kokea tietämättä siitä liikaa etukäteen. ”Aika kiva” -kategoriasta sen nostaa ylös New Game Plus -toiminto, jota näkee harvoin tarinapeleissä. Kun kaikki on jo koettu, painetaan alkuvalikossa Continue Timeline -nappia, jolloin peli alkaa alusta, mutta tarina lähtee hieman eri urille mysteerivoimien vaikutuksesta. Aikamoista!