Ei toivoa pelastuksesta
Toimintahiiviskely Past Cure oli yksi niistä peleistä, joista povattiin viime vuoden pelimessuilla jonkinasteista indiehittiä. Pienen saksalaisstudion ensipeli herätti huomiota ulkoasulla, lupailuilla syvällisestä tarinasta ja äärimmäisen realistisen näkökyvyn omaavilla vihollisilla, joilta kömpelöimmät soluttautumisyritykset eivät jää huomaamatta.
Vaatimattomat lähtökohdat huomioiden Unreal Engine 4:llä rakennettu erittäin lyhyt messuesittely ei vaikuttanut lainkaan pöljemmältä, mutta sen hetkittäisistä onnistumisista huolimatta lopputuloksesta ei ole saatu rakennettua toimivaa tai edes etäisesti kiinnostavaa kokonaisuutta. Itse asiassa pelin pelaaminen on kaikin puolin silkkaa tervanjuontia.
Past Cure on hyvin pitkälti kasa suodattamattomia ideoita, jotka on sullottu väkisin mukaan pitkittämään mitäänsanomatonta pelikokemusta. Tehtävässä on käytännössä onnistuttu, sillä jo ensimmäinen tunti pelin parissa tuntuu kaikessa puuduttavuudessaan kolmelta tunnilta. Aikaa kulutetaan juoksentelemalla ympäriinsä alitajunnan rajamailla pohjustamassa pelin elokuvamaiseksi hehkutettua tarinaa, josta löytyy vähemmän syvyyttä kuin peruskoululaisen ensimmäisestä ainekirjoituksesta.
Erityisen tuskallista on päähahmo Ianin ö-luokan Max Payne -fanifiktiosta kaivettu sisäinen dialogi, joka pui aivan kaikkea juurta jaksain suorastaan kammottavan ääninäyttelyn voimin. Muistinsa menettäneen ja erikoiskykyjä hallitsevan Ianin edesottamuksia seuratessa syntyy väkisinkin tunne, että Past Curen tekijät todella uskovat olevansa nokkelampia ja syvällisempiä kuin todellisuudessa ovatkaan.
”Lyhykäisyydestään huolimatta Past Cure on kuin päättymätön painajainen, joka ei tunnu loppuvan vaikka kuinka rukoilisi.”
Kun peli palaa hämärän rajamailta todelliseen maailmaan ja etenee varsinaiseen hiiviskelytoimintaan, peli imaisee hetkellisesti mukaansa. Ian soluttautuu gangsterien vartioimaan hotelliin parkkihallin kautta, ja miehen erittäin perusteellisesti pohjustetut erikoiskyvyt tuovat kankeanpuoleiseen hiiviskelyyn ihan mukiinmenevän ja tarpeellisen lisän.
Kyky irtaantua ruumiista soveltuu hyvin tiedusteluun ja turvakameroiden sabotointiin, kun taas kyky hidastaa aikaa helpottaa tähtäämisen ohella vartijoiden ohitse livahtamista. Hetkellisen valonpilkahduksen jälkeen toinen toistaan muistuttavat parkkihallit käyvät hyvinkin kaavamaisiksi, eivätkä suoraviivaiset käytävät lopulta mahdollista erityisen kiinnostavia tai monipuolisia hiiviskelytaktiikoita. Turhautuessa touhu kääntyy väkisinkin räiskeeksi, joka ei Ianin kyvyistä huolimatta ole erityisen hauskaa tai edes sujuvaa.
Uusille alueille ja takaisin Ianin alitajuntaan siirryttäessä pidetään huoli, että jokainen vähänkään uudelta haiskahtava kolkka kolutaan jonkin tekosyyn verukkeella useampaan otteeseen tai erittäin verkkaiseen tahtiin. Tekosyitä ovat muun muassa kielto kiinnijäämisestä, näkökenttää heikentävät sähkökatkot tai vaikkapa kerrasta tappavat viholliset. Sen sijaan, että hiiviskelystä tehtäisiin hauskaa elävöittämällä ja monipuolistamalla pelitilanteita, Past Cure rakentaa jatkuvasti tapahtumia ärsyttävien yritysten ja erehdysten ympärille.
Ennakkomateriaaliin ja lupailuihin nähden Past Cure on kaikin puolin pannukakku. Viihdyttäviä hiiviskelypelejä ei ole koskaan liiaksi asti, mutta lajityyppien ystävienkin kannattaa kiertää Past Cure kaukaa. Pelin kehnoudessa ei ole edes minkäänlaista huumoriarvoa, joten sitä on vaikea suositella edes muutaman illan vitsipeliksi. Päinvastoin, lyhykäisyydestään huolimatta Past Cure on kuin päättymätön painajainen, joka ei tunnu loppuvan vaikka kuinka rukoilisi.
Ville Arvekari
Ellei pelaaja muista nappailla tarinan viitoittamissa kohtauksissa pillereitä huiviin, Ian näkee myös oikeassa maailmassa ympärillään adonis-patsaita.
”Isi, sinäkö se oot?”
Nämä bileet eivät päättyneet hyvin…