Alkuperäinen Patapon on God of War: Chains of Olympuksen ja LocoRocon ohella PSP-pelien Top 3 listallani. Kakkososan nopea ilmestyminen oli siksi ilonaihe ainakin hetken. Sitten alkoi pelottaa: Patapon-konsepti osoittaa jo nyt väsymisen merkkejä.

Mahtava perusidea ja PSP:n parhaimpiin kuuluva taide ovat toki ennallaan. Pataponit ovat iloisia ja laulavia silmämunia, jotka marssivat edelleen kohti pyhää maataan. Pelaaja on heimon ylijumala, jonka rumpujen eli PSP:n nappien paukutus on pataponeille laki. Eri rytmejä vuorottelemalla ne teurastavat tieltään kaiken mikä liikkuu ja hakkaavat matalaksi kaiken muun.

Kakkososa ei kuitenkaan tavoita sitä ihmetystä ja riemua, joka tuntui jatkuvasti ensimmäisessä Pataponissa. Ulkoisia uudistuksia ei ole, perusmekaniikka on ennallaan ja jopa vanhat viholliset palaavat takaisin. Innovaation puutetta paikataan lisääntyneellä monimutkaisuudella. Uudet sankarihahmot silppuavat vihollisia superhyökkäyksillä, jotka vaativat täydellistä rytmitystä. Perusjoukkoja jalostetaan nyt jatkuvasti melkein kuin Pokémoneja, ja niiden hyökkäys- ja puolustusominaisuuksista on nyt esillä tarkkaa prosenttitietoa.

Patapon 2:n pelaaminen onkin nyt entistä enemmän roolipelien loputonta tasojen jauhamista. Samoihin kenttiin on pakko palata yhä uudestaan, sillä jalostuksen raaka-aineet ja uudet aseet ovat jatkuvasti lopussa. Pelissä on silti jatkuvan etenemisen tunne, mutta Pata-pata-pata-pon-laulu muuttuu lopulta iloisesta riipiväksi. Peli on kuin Patapon 1.5, joka on suunnattu yksinomaan ensimmäiseen osaan täysin hurahtaneille pelaajalle.

Valituksesta huolimatta on pakko myöntää, että Patapon 2:n pelaamista on vaikea lopettaa. Pataponin kaltainen huippupeli olisi vain ansainnut mielikuvituksellisempaa jatkoa.

7/10
Lisää luettavaa