Pidän pataponeista, mutta alan epäillä, että ne eivät enää pidä minusta. Kolmanteen osaan marssinut rytmi-sota-strategia-roolipeli tuntuu toivottavan ainoastaan fanaattisimmat pataponistit tervetulleeksi taisteluun. Pataponit, nuo mustina siluetteina kuvatut silmämunat jatkavat ikuisella sotaretkellään, mutta nyt tientukkeena ovat kakkososan lopussa vapautuneet arkkipirut. Valtava patapon-armeija muuttui kiveksi, joten apuun joudutaan kutsumaan legendojen über-pon, joka herättää henkiin kolme taistelukelpoista solttua. Ohjauksessa on siis hirvittävän härdellin sijasta vain lippua kantava hatapon ja neljä soturia, joista yhdellä on luokasta riippuen valikoima superhyökkäyksiä: se on hyvää selkeyttämistä. Selkeydestä ei voi muuten juuri puhua. Pataponin ydinkomentojen antaminen neljän tahdin rumpurytmeillä on entisellään, mutta taistelussa yhtä tärkeää on minikokoisen armeijan tuunaus hahmoluokkia ja varusteita vaihtelemalla ja kehittämällä. Peli ei vain kerro yhtään mitään mistään. Hahmoluokat ja kyvyt avautuvat näkyviin vasta silloin, kun ne saa käyttöön, joten mitään ei voi suunnitella etukäteen notkumatta ikuisuuksia wiki-tietokannoissa ja vinkkifoorumeilla. Pataponien kehittäminen vaatii myös uskomattoman paljon ”grindaamista” eli samojen taistelujen toistoa ja kokemuksen keräämistä, sillä alikehittyneet soltut ottavat pataansa (ha haa!) sekunneissa. Niinpä hurmaavat pata-pata-laulut kaikuvat korvissa miljoonia kertoja mielenterveyden perustuksia nakertaen. Tästä kaikesta huolimatta en voi haukkua peliä aivan pataluhaksi (hoh hei!). Patapon on nimittäin enää se ainoa pelisarja, joka saa minut karistamaan pölyt PSP:n päältä yhä uudestaan. Pataponien lauluissa ja taistoissa on jytkyä alkuvoimaa, ja valtavankokoisten vastustajien armoton teurastus tekee edelleen vaikutuksen. Moninpelikin on huomattavasti parempi kuin kakkososassa, ja armeijan tuunauksessa on valtavasti syvyyttä ja vaihtoehtoja. Niiden löytäminen on vain enemmän työtä kuin hupia.
7/10