Huom! Arvostelu on päivitetty versio Pelaaja-lehdessä 194 julkaistusta alkuperäisarvostelusta. Teksti on päivitetty vastaamaan pelin nykytilaa.
Ötököiden riivaama kolossi
Dungeons & Dragons -nimellä on minulle paljon historiallista ja henkilökohtaista painoa. Kaikista kuuluisin pöytäroolipelisysteemi innoitti käytännössä kaikki videoroolipelien mekaniikat niin idässä kuin lännessäkin. Sen pohjalta on tehty enemmän klassikoita kuin minkään muun lisenssin pohjalta: Eye of the Beholder, Neverwinter Nights, Pool of Radiance, Baldur’s Gate, Planescape: Torment, Icewind Dale ja monet muut. Minulle ensimmäinen suomennettu D&D:n laitos, perussääntöjen punainen laatikko, avasi pelien maailman sellaisena kuin sen nyt tunnen. Siksi on ilo nähdä, että tähän listaan liittyy nyt uusi peli, vaikka ei todellakaan ilman ongelmia.
Pathfinder: Kingmakerin evoluution taustalla on niin ikään monimutkaista historiallista painolastia. Tätä ei kutsuta virallisesti D&D:ksi, vaikka sitä se käytännössä on Baldur’s Gate -kuvakulmineen. Nykyään virtaviivaistettuun ja videopelimäiseen viidenteen laitokseensa edennyt D&D oli monimutkaisuuden huipentumassa vuoden 2003 laitoksessa numero 3.5. Faneille, joille 3.5 edusti täydellistä D&D:tä, Paizo Publishing julkaisi oman vielä hiotumman ja monipuolisemman version Pathfinder Roleplaying Gamen. Kingmaker on nyt tämän pelimallin ensimmäinen videopeli-inkarnaatio, ja sen takana on Kickstarter-avusteinen ja melko tuntematon venäläisstudio Owlcat. Esikuvana on vieläpä erittäin laaja ja monimutkainen pöytäpelikampanja Kingmaker, jossa perustetaan seikkailemisen ohessa oma kuningaskunta. Arvelin, että moisen kehittelyn tuloksena olisi jonkinlainen köyhän koboldin Baldur’s Gate, mutta olin täysin väärässä. Oudoista aineksista on keitetty taianomainen, uskomaton ja välillä valtavan kitkerä taikajuoma.
Pelaaja on tietysti ensimmäisen tason köyhä ja aloitteleva seikkailija, joka osallistuu eräänlaisen fantasiaversioon Selviytyjät-kisasta. Restovin valtakunnan hallitsijat lupaavat Stag Lord -bandiittilordin tappajalle tämän hallitseman alueen, todellisen käymättömän korpimaan, josta voi muokata oman näköisensä paronikunnan. Ideana on Game of Thronesin hengessä heiluttaa paikallista poliittista tasapainoa, mikä johtaisi mahdolliseen vapaussotaan. Hilpeänä bonuksena nämä ”varastetut maat” on kirottu niin voimallisesti, että sekä hallitsijalla että kansalaisilla on henki jatkuvasti höllässä. No, mistäpä saisi sen paremmin kultaa ja kokemuspisteitä?
Jo hahmonluonti tekee selväksi, ettei Kingmaker ei ole videopeliksi videopelien ehdoilla sovitettu malli D&D:stä vaan Pathfinder-järjestelmän ihmeellisen täysmittainen digisovitus. Jo hahmoluokkia on alaluokkineen älyttömät 42. Tarinahahmosi ei ole luultavasti mikään perustaistelija, vaan vaikkapa Zorrolle vertoja vetävä Knife Master / Vivisectionist / Aldori Defender tai alkuvoimaista verta suonissaan pyörittelevä Eldritch Scion. Hahmonluontiruutua taitoineen ja lukuineen saa toljottaa oikeasti aluksi tunnin, koska heikosti rakennettu päähahmo lupaa loputonta turpiinsaantia ja latausruudun katselua.
Pelot Kingmakerin vision pienuudesta karisevat kolmessa kohtaa. Ensin huomaa todella nätit isometriset grafiikat ja taustalla lurittelevat eeppiset fantasiasinfoniat. Sitten näkee pelottavan kokoiseen maailmankartan, joka tekee pelkästä matkustamisesta valtaisan suorituksen. Sankareita on lepuutettava ja ruokittava tasaisesti, joten kalenteri ja vuodenajat pyörivät taustalla oikeasti.
Joitakin pelaajia kauhistuttaa varmasti se, että pelissä on myös aikarajoja. Jos esimerkiksi alkutehtävän Stag Lord ei kaadu kolmessa kuukaudessa, se on game over, kiitos ja näkemiin. Sitten avautuu valtakunnan hallitseminen, jossa pitäisi ehtiä rakentamaan, tuomitsemaan, tuomaroimaan ja vieläpä puolustamaan kansaa koko ajan kasvavilta uhilta. Jo alkumetreillä hiki tirskuu ohimoilla, kun peikkojen armeija valuu korvesta pistämään farmarit poskeensa. Voi arvata, millaista mättöä sellainen lupaa matalan tason ryhmäparalle. Jos miekka ja magia eivät kaada uhkia tarpeeksi vauhdilla tai monsterien päämajat eivät löydy loputtoman korven keskeltä, se on taas – arvasitte oikein – game over. Tämä vaatii asennoitumista.
Kaiken vastapainoksi Kingmaker tarjoaa D&D-fanille ihan täydellisen näkemyksen klassisesta läntisestä roolipelityylistä. Tämä on ehkä pohjimmiltaan perusfantsua mutta turkasen hyvin tehtyä sellaista. D&D:n kahjosta hirviökaartista pomppaa jatkuvasti esiin älyttömiä vastuksia, joiden vaikeus on ujutettu jo normitasolla sellaiselle hyllylle, että esimerkiksi Pillars of Eternity on vertailussa haasteetonta pelleilyä. Ryhmän joka jäsen on syytä optimoida ja suunnitella viimeisen päälle, ja ratkaisutaisteluissa on käytettävä oikeita taikoja ja esineitä. Tasoskaalaustakaan ei ole, joten väärään lääniin harhaileva ryhmä kohtaa sankarit katujyrän lailla jyrääviä megahirviöitä. Ai että tämän joen toisella puolella elää jättiläisten heimo? Hyvä muistaa, mutta ladataanpa peli. Kun tarina etenee ja monsterit kaatuvat, voitonriemu on sen mukaista.
Valtakunnanrakentelu ei ole oikeastaan pääpaino, ja sen saa automatisoitua täysin pois jaloista, mutta neuvonantajien jututtamisessa ja kylien rakentamisessa on tarpeeksi tekemisen meininkiä. On aika hienoa käydä kylässä kauppapitäjässä, joka tuli pystytettyä ja nimettyä itse. Jopa käsikirjoitus on kuosissa, vaikka se jää monesti itäpeleissä heikompaan asemaan. Mukana raahautuvista sankareista ja antisankareista kuoriutuu ihmeen monipuolisia tyyppejä, kun niiden kanssa jaksaa jutella. Apuna onkin ollut kirjoittajaguru Chris Avellone.
Jos tämä olisi tässä, Pathfinder: Kingmaker hivuttelisi minun puolestani kaksinumeroista arvosanaa. D&D-rakkauteni on sillä tasolla, että se menee lähdemateriaalin ja taistelumekaniikkojen puolesta esimerkiksi Baldur’s Gaten jatkajina pidettyjen Pillars of Eternityjen ohi jopa kevyesti, ja minä pidän niistä peleistä. Mutta vaikka Owlcatilla on eittämättä lahjakkuutta, tämän mittakaavan debyyttirope on selkeästi ollut liikaa studion resursseille. Peli pursuaa bugeja tavalla, joka tuo mieleen toisen legendaarisen roolipelin, Fallout 2:n. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä hiostavammaksi pelaaminen käy. Entä jos tehtävät bugittavat ja valtakunta hajoaa sen takia? Entä jos pääjuoni rikkoutuu? Peliä saa tallentaa alvariinsa, ja latausajat ovat muuten aivan kammottavan pitkiä. Lehtiarvostelua kirjoittaessa Kingmakeriin oli saatu yhdeksän hotfix-pikapäivitystä, mutta valtavaksi korjauskeoksi kuvailtu ensimmäinen suurpäivitys odotutti itseään. Voin antaa paljon anteeksi näin kunnianhimoiselle pelille, mutta rajansa kaikella.
Nyt parin kuukauden kuluttua tilanne on toinen, muttei vieläkään lainkaan täydellinen. Suurpäivitys korjasi suurimman osan pelin ongelmista, ja ensimmäinen DLC-paketti lisäsi uuden ja kiinnostavan Kineticist-hahmoluokan.k Valitettavasti tekniset ongelmat paistavat vielä viimeisessä pelin tarinan kappaleista. Kasautuva vaikeustaso ja rikkoutuvat tehtävät voivat pilata ilon vielä viime tunneilla, mikä on karua, jos tunteja on lasissa jo 120. Minkälaista myrkkyä onkaan, jos tärkeä NPC-kaveri kuolee vaikkapa lopputaistoissa, koska peli ei tajua, että hänen henkilökohtaiset traumansa on jo selvitelty.
Haastavaa, kunnianhimoista, traditionaalista ja eeppistä länsiroolipeliä haluavalle on siis nyt selkeä valinta edessä. Voit napata Kingmakerin ja taistella tiesi läpi jäljelle jääneiden bugien pöheiköstä. Villin maan hallitseminen ei sovi kaikille, mutta rohkealle paneutujalle on tarjolla jotain aivan erityistä. Kaikesta tuskasta huolimatta Pathfinder oli nimittäin niin palkitseva kokemus, että en kadu hetkeäkään siihen uppoutumista.