Metroid Prime Hunters

Yksinpeli on pelkkää lämmittelyä. Koko peli on suunniteltu tappomatsiksi.

14.9.2011 21:27

Metroid Prime Hunters ei ole Metroid kuin nimeltään. Huntersissa harpataan syvälle 3d-räiskintöjen maailmaan, ja Samus Aran -sankaritar noutaakin sieltä käsikonsoleiden parhaan fps-pelin päänahan.

Se ei kuitenkaan vielä lupaa paljoa, ja erityisesti perinteistä Metroid-seikkailua odottavat pettyvät: tässä ei seikkailla yhdessä isossa, avoimessa maailmassa. Yksinpeli koostuu pienistä tehtävistä, joissa hölkätään läpi minisokkeloita ja käydään lyhyitä bottimatseja. Välillä toki tapetaan myös perinteisempiä pomovihollisia. Touhu tuntuu pelkältä lämmittelyltä.

Todellisuudessa koko peli onkin suunniteltu deathmatchiksi eli tappomatsiksi.

Langattomassa nettitaistossa eli Wi-Fi Connectionissa viihtyvät saavat Metroid Prime Huntersista irti paljon. Mukaan mättöön pääsee muutamalla napinpainalluksella ja yleensä alle minuutin odottelulla.

Neljän pelaajan matseissa on pienillä kartoilla tiivis tunnelma, ja hommassa syntyy nopeasti elinikäisiä vihollisuuksia, kun silmille hyppivät koko ajan samat nimet. Vaikka matsien aikana ei ole äänikommunikaatiota, homma tuntuu sopivan henkilökohtaiselta.

Myös kavereiden kanssa samassa huoneessa pelaamisessa on tunnelmaa. Yhdelläkin kortilla pelaaminen onnistuu, tosin silloin vieraat joutuvat tyytymään Samuksella taistelemiseen laajemman soturivalikoiman sijaan. Pelitiloista tarjolla on pelkkä tappomatsi. Useammalla pelikortilla vaihtoehdot moninkertaistuvat: joukkuesotaa, lipunryöstöä ja niin edelleen.

Suoraa huutoa

Totuus on kuitenkin, että mitä suoraviivaisempaa mättö Huntersissa on, sitä paremmin peli toimii. Tiimit ovat auttamatta liian pieniä taktisempaan pelaamiseen, joten kaikki palautuu aina ympyräjuoksuun vihollisen ympäri. Se on yksinkertaista. Kuten jo Doomissa aikanaan, taistelu on elämäpalkkien kuluttamista ja vikkelämpi ja tarkempi jää henkiin.

Sitten juostaankin hakemaan lisäenergiaa ja ammuksia aseeseen. Kenttien tuntemuksessa ei kisata parhaiden tarkka-ammuntapaikkojen löytämisestä, vaan siitä, kuka tietää missä mikäkin lisävoima on. Kuten Doomissa, kovimmat tyypit juoksevat jatkuvasti samaa rataa esineeltä toiselle ja tyrmäävät vain matkan varrella tielle sattuvat aloittelijat.

Siinä osutaan samalla Metroid Prime Huntersin suurimpaan heikkouteen: priimaluokan perustappomatsi on kuitenkin jo tehty ja nähty moneen kertaan. Peli on pioneeri vain formaatissaan: näin hurjaa tappomatsia ei tosiaan ole voinut pelata ennen käsikonsoleilla.

Asevalikoimasta jää orpo olo. Hillittömästi nimetty Imperialist-tarkkuuskivääri on ainoa laaki ja vainaa -ase, muuten pyssyt tuntuvat kautta linjan tehottomilta. Vahinkoa voi säätää asetuksista, mutta se on laiha lohtu. Täytyy jopa kysyä, onko tykkejä pelissä liikaa, kun osan erot tuntuvat enemmän kosmeettisilta.

Välillä pelaaja jää arvuuttelemaan, onko pelin tasapaino hahmojen ja aseiden välillä yleensäkään kohdallaan – mutta vika lienee todennäköisimmin oman taidon puutteessa. Taktiikkaoppaiden perusteella jokaiselle pelityylille on vastatekniikka.

Pelihahmojen vaihtoehtoiset olomuodot, kuten Samuksen pallo ja Kandenin lisko, tuovat peliin hitusen taktiikkaa. Koska kannattaa paeta muotoa muuttamalla ja tukkimalla reitti jahtaajilta jättämällä taakse pommeja? Noxuksen sirkkelimuoto puolestaan toimii erityisesti kaksintaisteluun keskittyneen parin yllättämisessä.

Karua, mutta toimivaa

Siinä missä 2d-pelit tai Animal Crossingin kaltaiset yksinkertaiset, mutta kauniit kokonaisuudet ovat saaneet unohtamaan DS:n tekniset rajat, Metroid Prime Hunters muistuttaa, ettei laitetta ole suunniteltu 3d-räiskintöjen alustaksi.

Vaikka laite päästääkin esiin DS:n ominaisuudet myös hyvässä valossa (ks. tietolaatikko ”Kuolettava kosketusnäyttö”), muistuttaa se koneen puutteista. 3d-grafiikka on suttuisen näköistä ilman perustason tekstuurisuodatusta, eikä erityisesti yksinpelin ympäristöjä turhaan pysähdy ihailemaan. Tappomatsin kiireessä viholliset erottaa väristä, ei muodosta. Homma on karua, mutta toimivaa.

Yksinpelissä seikkaillessa ruudulle työnnetään välillä myös tiukasti pakattua, suttuista kahden näytön videokuvaa. Välianimaatiot tekisi mieli suosiolla jättää väliin. Ehkä vika on jo tieteisaiheiden perussuunnittelussa: piikikkäät kilpakumppanit ja välivihollisörkit tuntuvat jo tuhat kertaa nähdyiltä.

Tällä kertaa myös Samuksen skannausvisiirin raportit kuittaa yksinpelissä olankohautuksella – tarinassa ja miljöissä ei ole Metroid Prime -pelien mielikuvitusta. Ainoa porkkana on nettipeliin nimen viereen saatava symboli, joka kertoo, että pelaaja on jaksanut etsiä kaikki pelimaailman salaisuudet.
Metroid Prime Hunters vie sarjaa etäälle Metroid-pelien vanhoista ”metroidvania”-seikkailujuurista. Uusi aluevaltaus on onnistunut, mutta vääjäämättömään jatko-osaan kaipaan parempaa yksinpeliä ja tasapainotetumpaa, ehkä jopa yksinkertaistetumpaa tappomatsia.

Kuolettava kosketusnäyttö

Metroid Prime Huntersin suurin onnistuminen perustuu DS:n teknisten kykyjen todistamiseen – eli se tekee sen, mitä konsolin mukana toimitettu demo jo lupaili.

Kosketusnäyttöä käytetään tähtäämiseen erinomaisesti: tätä parempaa hiiren ja näppäimistön korvaajaa kaupan hyllyiltä ei vielä löydy. Hyppääminen ruutua napauttamalla tosin tuntuu heikolta ratkaisulta, jota parempaa on kuitenkin vaikea keksiä.

Myös muodon muuttaminen ja aseiden valinta alaruudulta aiheuttaa ajoittain vahinkoja, kun Samuksesta tuleekin pallo kesken tiukimman tulituksen.

Kaksi ruutua on kuitenkin selvä valtti: kun toiminta näkyy ylänäytöllä, ei haittaa, vaikka kynällä sohiminen peittääkin alemman ruudun.

Moninpeli toimii yskimättä sekä paikallisesti yhdellä pelikasetilla että netin kautta.

Tämän konseptin vakuuttamana mieleen tulee heti yksi, tekijänoikeuksien takia mahdoton toive: kääntyisipä Nintendo 64:n GoldenEye DS:lle. Toki vähempikin riittäisi: Quakenkin tappomatseihin olisi kiva palata.

7/10
Lisää luettavaa