Parin vuoden takainen Perimeter näytti, että tosiaikastrategiapelien loppuun kalutussa lajityypissä on vielä tilaa innovaatioille.
Alkuperäinen Perimeter on kieltämättä kekseliäimpiä tosiaikastrategiapelejä pitkään aikaan. Se uskaltaa viitata kintaalla monille lajityypin peruselementeille ja kokeilla vähän jotain uutta. Siksi onkin sääli, että samaa ei voi sanoa sen itsenäisestä laajennusosasta Emperor’s Testamentista. Peli tarjoaa tasan sitä samaa kuin alkuperäinen ilman sen kummempia uudistuksia tai muutoksia. Ensimmäiseen peliin ihastuneille tämä on tietenkin hyvä uutinen, varsinkin kun ottaa huomioon pelin tavallista halvemman hinnan. Heille ei itse asiassa tarvitse tämän enempää kertoa, sillä uudistuksia ei oikeasti ole juuri ollenkaan. Niille, jotka eivät emopeliin koskaan tutustuneet, lienee syytä kertoa tarkemmin mistä pelissä oikein on kyse.
Aidosti erilainen
Perimeterissä, kuten myös Emperor’s Testamentissa, ei kerätä resursseja ja rakenneta tukikohtaa ja sotavoimia vihollisen lyömiseksi perinteisen kaavan mukaisesti. Joka tehtävässä pelaajan keskeisin rakennus on valtava lentämään kykenevä kaupunki, joka pitää sisällään ulottuvuuksien välisellä matkalla olevan ihmiskunnan jälkeläiset. Kaiken tekemiseen ja rakentamiseen tarvitsee energiaa, jota saa rakentamalla tasaiseksi muokatulle maalle energialähteitä. Pelaaja kykeneekin nanobottien avulla muokkaamaan pelikenttää rakennuskelpoiseksi. Kukkulat, vesialueet ja muut epätasaisuudet muokataan sileäksi rakennusalustaksi, jolle pelaaja voi rakentaa elintärkeitä energialähteitä. Jujuna on se, että tasoittamiseen tarvitaan pelimaailmoiden omituista pesusienimäistä rakennusainetta, jota ei ole kaikkialla. Jos muokkausbotit joutuvat hakemaan sitä kaukaa, on prosessi hidasta. Tasaiseksi muokkaamisen lisäksi pelaaja voi myös kaivertaa maata pois tai rakentaa vihollislaumoja pysäyttäviä vallihautoja. Pelkästään tämä maanmuokkaaminen tekee pelistä hyvin erilaisen muihin lajityypin edustajiin nähden. Toinen tärkeä tekijä on energialähteistä ja -torneista koostuva energiaverkko, jonka alueelle pelaaja voi rakentaa erilaisia tykkitorneja, tehtaita ja laboratorioita. Keskuskaupunki voi lisäksi liikkua vain energiaverkon alueella, ja monissa tehtävissä sen liikuttaminen tiettyyn paikkaan on pakollista. Niinpä tavallisen tukikohdan rakentelun sijaan pelaaja etenee rakentamalla yhden energialähteen tai -tornin kerrallaan kohti tavoitettaan. Energiaverkon toinen erikoisuus on näyttävä suojakenttä, joka leviää energialähteiden ympärille. Tämän energiaa syövän läpäisemättömän suojakentän voi nostaa napinpainalluksella, ja jos verkko on kattava, peittyy koko pelaajan alue suojakentän alle. Energiaverkkoa ja sen rakentaminen käyt myös aseesta: tunkemalla vastustajan vastaavan verkon alueelle ja katkaisemalla sen strategisesta kohdasta, voi kaapata vihollisen rakennuksia itselleen. Luonnollisesti vihollinen voi tehdä pelaajalle samaa, jos tämä ei osaa puolustaa energiaverkkoaan.
Tee-se-itse-joukot
Käytössä on myös monenlaisia maa- ja ilmayksiköitä, joita ei niitäkään rakenneta peruskaavan mukaisesti. Pelaaja voi valmistaa kolmea erityyppistä nanoyksikköä, joita voi yhdistellä eri tavoin kaikenlaisiksi sotakoneiksi ja vaihtaa muotoa tarpeen mukaan. Jos pelaaja on muuttanut nanoyksikkönsä vaikka tankeiksi ja tarvitseekin lentokoneita, voi tankkinsa muuttaa sellaisiksi kunhan nanoyksiköitä on vain tarpeellinen määrä ja tarvittavat laboratoriot on rakennettu. Itse pelaaminen on hyvin samankaltaista kuin emopelissäkin. Tehtävät ovat enemmänkin erilaisia ongelmia, joiden ratkaisumalli pelaaja on keksittävä. Soitellen ei sotaan siis voi koskaan lähteä. Tehtäviä voi joutua tahkoamaan uudelleen useaankin otteeseen ennen kuin tajuaa mitä on tehtävä. Lisäksi ongelmana on erittäin epätasainen vaikeustaso tehtävien välillä. Itse tekoäly osaa etsiä pelaajan heikot kohdat ja hyökätä ajoittain tehokkaastikin, mutta pääsääntöisesti se odottaa pelaajan tekemisiä. Emperor’s Testament käyttää emopelin grafiikkamoottoria, joka näytti kaksi vuotta sitten todella upealta, mutta vaati todella kovat konetehot. Nykykoneet pyörittävät peliä nyt kiltisti, mutta ulkonäkö ei enää hivele silmiä samalla tavoin. Pelimaailmassa ja yksiköissä on edelleenkin kivan orgaaninen tai mekaaninen ulkonäkö, joka se pelin tuntumaan vähän erilaiselta myös ulkoisesti. Myös äänimaailma putoaa samaan lokeroon, vaikka se muutoin onkin vähän yllätyksetön ja vaisu.
Sienimaailmassa tosiaan
Pelin tarina, jota Emperor’s Testament jatkaa, ansaitsee myös erikoismaininnan omituisuudellaan. Se on itse asiassa niin omituinen ja sekava, että siitä on hyvin vaikea ottaa selkoa. Se ei todellakaan ole mitään tavallista avaruusoopperaa tai tieteisräiskintää, vaan enemmänkin Asimovin tieteistarinoiden kaltainen vahvan lääkityksen läpi suodatettuna. Arvostelijan tulkinta siitä on seuraavanlainen: Ihmiskunnan jälkeläiset ovat massiivisella pakomatkalla läpi oudon ulottuvuuden, jossa he jakaantuvat kolmeen keskenään nahistelevaan osapuoleen. Tässä ulottuvuudessa toisiinsa yhteydessä olevat maailmat koostuvat osittain muokkauskelpoisesta materiaalista, jota voi käyttää rakentamiseen. Lisäuhan muodostaa outo Scrouge-niminen olentojen ryhmä, joka muuttaa muotoaan joka maailmassa ihmisten pahimpien pelkojen mukana. Tai jotain sinnepäin. On sanomattakin selvää, että tarina ei mitenkään tempaise mukaansa, ja tehtävänannot ovat omituinen kokemus. Perimeter: Emperor’s Tomb on emopelin tavoin erilainen ja mielenkiintoinen tosiaikanaksuttelu, mutta lisäosana turvallisen yllätyksetön. Vaikka se onkin itsenäinen peli, on sitä vaarallista suositella emopeliin tutustumattomille. Se ei nimittäin sisällä minkäänlaista opetuspelitilaa, ja olettaa muutoinkin että Perimeteriä on tullut pelattua kokeilua pidemmälle. Uusien pelaajien on siis syytä lukea ohjekirja tarkkaan, jotta tajuaa yhtään mitä pelissä oikein on tarkoitus tehdä. Sen jälkeen edessä onkin kummallinen, mutta kiinnostava matka. Ja jos joku oikeasti tajuaa mistä tarinassa on kyse, kertokaa myös minulle.
Alkuperäinen pistemäärä 79/100