Elämisen sietämätön vaikeus
Tekniikan kehittyessä avoimuus ja siitä syntyvä vapaus tuntuvat muodostuneen pakkomielteeksi peliyhtiöille ja pelaajille. Avoimen maailman pelit ovat vuosia olleet kovassa huudossa, eikä trendi näytä olevan katoamassa minnekään. Jopa pitkäikäiset japanilaissarjat, kuten Final Fantasy, ovat hiljattain ”modernisoineet” itsensä esittelemällä oman tulkintansa siitä, miten niiden klassiset elementit voisivat sujahtaa osaksi nykyistä valtavirtatyyliä.
Avoin maailma ei ole kuitenkaan ainut tapa käsitellä vapautta. Tämän on jo pitkään ymmärtänyt japanilaispelitalo Atlus, jonka Persona-pelisarja on ottanut jopa päinvastaisen tavan lähestyä asiaa. Se käyttää tavanomaisen arjen rajoitteita hyödykseen lukitakseen pelaajansa jatkuvasti eteenpäin kulkevaan vuorokausirytmiin ja kysyy sitten yksinkertaisen kysymyksen: mihin käytät vähäisen ja siten arvokkaan aikasi seuraavaksi?
Persona 5 on Atlusin ainutlaatuisen pelisarjan uusin osa. Sitä onkin saatu odottaa tovi, sillä jo pelkästä Persona 4:n Euroopan-julkaisusta on tullut kuluneeksi nyt kahdeksan vuotta. Vuodet on onneksi käytetty tehokkaasti hyödyksi, sillä uusi peli on ehdottomasti ansainnut oikeuden kantaa Persona-nimeään ylpeydellä.
Atlusille tyypilliseen tapaan myös Persona 5 sitoo fantasiaa osaksi omaa modernia yhteiskuntaamme. Pelin tarina saa alkunsa, kun pelaajan nimettävissä oleva lukiolaispoika päätyy estämään raiskausyritykseksi tulkittavissa olevaa tilannetta, mutta ajautuukin lopulta itse lain kanssa ongelmiin päällekarkaajan vahvojen suhteiden takia. Tapahtumasta rikosrekisterin saaneena poika joutuu muuttamaan Tokion sydämeen, jossa häntä odottaa uusi koulu sekä mystisen älypuhelinsovelluksen avulla avautuva Metaverse-ulottuvuus, jossa ihmisten vahvimmista haluista voi muodostua oma todellisuutensa.
Persona-sarja tunnetaan vahvasta tavastaan sivuta oikean elämän synkempiäkin arkiongelmia, eikä Persona 5 etäännytä itseään tästä missään nimessä. Itsemurha, seksuaalinen hyväksikäyttö, korruptio ja ihmisten yleinen itsekeskeisyys ovat sen tarinassa vallitsevia teemoja, joita se osaa myös käyttää hyödykseen kunnioitettavalla arvokkuudella. Pyrkimyksenä Persona 5:ssä ei ole järkyttää pelaajaa aiheillaan, vaan siinä ne ujutetaan osaksi kerrontaa tavalla, joka sopii yhteen sen oman puolifiktiivisen maailman kanssa ja on samalla luonnollisesti yhdistettävissä myös omaan todellisuuteemme.
Pelkkä pelin juoni ei ole edelleenkään ainut väline, jolla Persona 5 sulattaa yhteen todellisuutta ja fiktiota. Puolet pelistä muodostuu jälleen käytännössä elämäsimulaattorin pelaamisesta, jossa aika kuluu jatkuvasti pelaajan tekojen, kuten opiskelun, työnteon, kavereiden kanssa hengailemisen ja muiden vapaa-ajan aktiviteettien, mukaan. Kaikkia näitä ei voi koskaan tehdä kerralla, joten pelaajan vastuulle jää aina jokaisena päivänä päättää, mistä hänelle on milloinkin eniten hyötyä. Kaikkina päivinä asioita ei ehdi välttämättä myöskään tekemään yhtä paljon kuin toisina, sillä pelin tarinalla itsellään on myös suuri vaikutus monien päivien aikataulutukseen.
Perusteiltaan Persona 5:n elämäsimulaatio pohjautuu vahvasti esityöhön, jonka Persona 3 ja 4 tekivät jo vuosia aiemmin. Uusin sarjan osa kehittää sitä tärkeällä tavalla eteenpäin. Peli korostaa erityisesti ihmissuhteiden rakentamisen merkitystä, sillä uusien kaverisuhteiden luomisesta ja kehittämisestä palkitaan nyt hyvin monipuolisilla kyvyillä, joiden käyttö ei ole koskaan varsinaisesti pakollista, mutta aina äärimmäisen hyödyllistä. Muutoksen myötä muiden aktiviteettien merkitys on samalla kasvanut, sillä niillä kehittävien sosiaalisten taitojen, kuten ystävällisyyden, charmin ja rohkeuden, rooli on näin ollen samalla saatu tuntumaan tärkeämmältä.
”Peli on ehdottomasti ansainnut oikeuden kantaa Persona-nimeään ylpeydellä.”
Tehokkaalla sosiaalisella elämällä ja siitä opittavilla kyvyillä on erityisesti vaikutusta Persona 5:n toiseen puoliskoon eli Metaversen tutkimiseen. Metaversessa peli muuttuu perinteisemmäksi japanilaiseksi roolipeliksi, jossa luolastoja kolutaan läpi vuoropohjaisten taistelujen rytmittämänä.
Myös Metaverse nojaa moniin aiempien Persona-pelien luomiin hyväksi todettuihin perusteisiin, mutta pyrkii Persona 3:n ja 4:n lisäksi palaamaan myös muutamiin ensimmäisten Persona-seikkailujen ideoihin. Tuliaseet tekevät nyt esimerkiksi paluun perus- sekä erikoisiskujen rinnalle ja monipuolistavat tervetulleella tavalla pelisarjalle tyypillisiä vihollisten heikkojen kohtien etsintään perustuvia yhteenottoja. Päähenkilön voimistaminen vihollisten erikoistaidolla on myös paluu pelisarjan juurille, sillä kykyjä haalitaan neuvottelemalla vihollisten kanssa taistelujen tuoksinassa. Tämä lisää peliin uuden ja kepeään riskinottoon kannustavan puolen, sillä huolimaton neuvottelija saa helposti vastapuolensa vain suutuksiin.
Luolastojen tutkiminen itsessään on sekin ottanut suuria harppauksia eteenpäin. Persona 5:stä on löydettävissä nyt useampi tarinakeskeinen luolasto, jotka satunnaisuuden sijaan on nyt rakennettu kokonaan käsin. Tämä on varmistanut sen, että kukin kyseisistä luolastoista tuntuu aina vain vahvemmin omalta uniikilta ilmestykseltään. Luolastot on vieläpä rakennettu sellaisella rakkaudella, josta moni muukin roolipeli voisi ottaa mallia. Erityisesti korkeuseroja käytetään niissä mallikkaasti hyödyksi, mitä höystetään myös kevyillä hiippailumahdollisuuksilla, jotka saavat vihollisten yllättämisen ja välttelyn tuntumaan aiempaa luonnollisemmalta ja hauskemmalta.
Kahden hyvin erilaisen puoliskonsa johdosta Persona 5 on peli, joka vaatii pelaajaltaan tietynlaista omistautuneisuutta. Vietin itse sen parissa reilut 80 tuntia, ja siitä useampi kymmenen koostui valehtelematta hitaasta keskustelujen seuraamisesta. Ratkaisu on kuitenkin perusteltu. Pelin rakenne ja rytmitys auttavat luomaan tunteen elävästä ja omaa tahtiaan eteenpäin kulkevasta maailmasta, johon pelaaja ensin päähenkilön tapaan ulkopuolisena tutustuu ja jonka osaksi hän lopulta kasvaa. Harvassa pelissä omaa sankarikööriään oppii tuntemaan myöskään niin kuin Persona 5:ssä, sillä sen kanssaan ei vain taistella, vaan myös juhlitaan, opiskellaan ja puidaan läpi normaaleja teinien ongelmia.
Oman erityishuomionsa Persona 5 ansaitsee vielä audiovisuaalisesta toteutuksestaan. PlayStation 4:n lisäksi peliä on kehitetty myös PlayStation 3:lle, mikä kyllä näkyy, jos merkkejä siitä haluaa välttämättä hakea. Pelin uskomaton tyylitaju auttaa kuitenkin unohtamaan tämän kaiken. Sen käyttöliittymä, siirtymät ja yleinen taiteellinen toteutus ovat visuaalisesti parasta, mitä alalla on tarjota. Tätä kaikkea tukee komeasti myös sarjan hovisäveltäjä Shoji Meguron musiikki, joka kanavoi hienosti sekä pelin arkisempaa että fantastisempaa puoliskoa.
Persona 5 on tärkeä peli aikana, jolloin avoimuudesta on muodostunut pakkomielle isolle osalle pelialasta. Se on massiivinen kokemus, joka osoittaa tehokkaasti, kuinka vähemmällä voi tehdä oikeasti enemmän, kun kuvioissa on asiansa osaava kehittäjätiimi. Pelistä huokuvaa itsevarmuutta on vain ihailtava, sillä se on oikeasti perusteltu tarjonnalla, jonka tyylikkyydelle ei löydy helpolla vertaista.