Pirates of the Caribbean: At World’s End

Uusi sukupolvi roikkuu kielekkeellä ja hyppii tasanteelta toiselle, vanhempi polvi pysyy tiukasti maan kamaralla.

14.9.2011 21:47

Hollywood ei ole syyttä maailman suurimpia viihdekeskuksia. Kaliforniassa osataan tuottaa sitä mikä markkinataloudessa on tärkeintä – riihikuivaa. Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan ensimmäinen osa Mustan helmen kirous ilmestyi vuonna 2003. Kukaan ei odottanut elokuvalta mitään ihmeellistä, olihan sen taustalla huvittavasti Disneylandin huvipuistoajelu. Johnny Deppin sopivuutta rooliin epäiltiin ja käsikirjoituksen voimaan ei uskottu.

Lopputulos kuului vuoden hauskimpiin ja nokkelimpiin elokuviin, eikä Deppiä suitsutettu syyttä. Kapteeni Jack Sparrow on hänen tulkitsemanaan hulvattoman sympaattinen hahmo. Kassa kilisi ja dollarinkuvat vilisivät elokuvamogulien silmissä. Vääjäämätön jatko-osa Kuolleen miehen kirstu tuotti entistä enemmän dubloneita, ja 23. toukokuuta ensi-iltansa saanut Maailman laidalla uhkaa täyttää kirstut ääriään myöten.

Syömmein veit…

Virallinen peli pohjautuu toiseen ja kolmanteen elokuvaan. Tapahtumia ei seurata orjallisesti, vaan elokuvien toinen käsikirjoittaja Terry Rossio on kynäillyt uuden juonen, joka sivuaa ja täydentää elokuvista tuttua tarinaa.

Jack Sparrow yrittää hankkia itselleen häntä vainoavan merirosvo Davy Jonesin sydämen, jotta hänen sielunsa ei joutuisi tämän orjuuttamaksi. Jones kipparoi Lentävää hollantilaista, joka on elävien kuolleiden kansoittama ikivanha pursi.

Jack tarvitsee kuuluisan merirosvon pojan Will Turnerin ja tämän rakastetun, kuvernöörin tyttären Elizabeth Swannin apua. Tilanne osoittautuu luultua mutkikkaammaksi, ja Jack kaipaa muidenkin tahojen apua selvitäkseen pälkähästä. Elokuvien katsominen on paikallaan, sillä mitään prologia ei ole.

… ja minusta orjan teit

Virallista peliä työstettiin kaksi vuotta, mikä on lisenssipeliksi poikkeuksellisen pitkä aika. Panostus näkyy suoraan laadussa. Kummassakin versiossa hahmot näyttävät aivan esikuviltaan. Jackin tuttu levoton liikehdintä ja ivalliset ilmeet on toteutettu hämmentävän mallikkaasti.

Will Turneria näyttelevä Orlando Bloom on tuimaa katsettaan ja puusta veistettyä olemustaan myöten tallella. Uudella sukupolvella hahmojen ilmeet ja eleet ovat astetta luonnollisempia sekä yksityiskohtaisempia. Animaatio on muuten sulavaa, mutta taisteluissa näkyy ikävää liukumista. Pääkolmikon ääniä ei saatu peliin aikataulukiireiden vuoksi, mutta imitaattorit tekevät laatutyötä.

Laitetehoiltaan heikommalla PlayStation 2:lla kentät ovat rajatumpia kuin Xbox 360:llä, jolla päästään nauttimaan muun muassa aurinkoisesta Karibian merenrantakaupungista ja hämyisestä Singaporesta. Vanhemman sukupolven versiossa kaupunkikierros tehdään yöllä ja Aasian keikka on selvästi lyhyempi. Kenttien teemat ovat lähes identtisiä, mutta mittakaava täysin erilainen.

Hiljaa hyvä tulee

Uudella sukupolvella taistelu on hidastempoista ja elokuvamaista. Lyöntejä ei torjuta suoraan, vaan vihollisen alle tulee punainen ympyrä tulossa olevan hyökkäyksen merkiksi. Tällöin täytyy reagoida nopeasti, vaikka olisi viiden körilään ympäröimänä. Astetta kovemmat karpaasit voi päihittää vain lopetusliikkeellä, jonka voi tehdä vastustajalle miekalla kutittelun jälkeen. Erilaisten lopetusliikkeiden tekemisestä saa myös saavutuksia.

Davy Jonesin kaltaiset arkkiviholliset kohdataan mies miestä vastaan miekkamittelössä, joka on oma minipelinsä. Reaktionopeutta vaativassa koitoksessa torjutaan vastustajan lyöntejä, kerätään iskukykyä ja sivalletaan oikealla hetkellä. Yksinkertaisella idealla saadaan intensiivisiä kahakoita.

Hitaampi vauhti tekee joskus miekkailusta mielenkiinnotonta, mutta piristykseksi on paikoin mahdollista vaihtaa hahmoa tai tehdä ”jackanismi”. Voodoopäitä keräämällä muutetaan miekka sielujen voittajaksi, jolla Jack hävittää vihun yhdellä huitaisulla.

Miekka on mahtavin

Vanhan sotaratsun versio on ulkoasun ohella myös pelillisesti erilainen. Siinä missä uusi sukupolvi roikkuu kielekkeellä ja hyppii tasanteelta toiselle, vanhempi polvi pysyy tiukasti maan kamaralla ja taistelut ovat keskeisemmässä asemassa. Miekkailu on nopeatempoista muutamien liikkeiden ketjuttamista, eikä lopetusliikkeitä tunneta. Viholliset ovat uutta sukupolvea kestävämpiä ja vaikeampia, mikä tasapainottaa kenttien pienempää kokoa. Miekkailuminipeliä ei ole.

Vanhemmalla sukupolvella ”jackanismit” ovat reaktionopeutta vaativia tilanteita, joissa pitää esimerkiksi väistää nopeasti vasemmalta hyökkäävää vartijaa. Samanlaista QTE-nimellä tunnettua mekaniikkaa käytti aikoinaan Dreamcastin Shenmue, joten nimenvaihdoksesta huolimatta idea ei ole uusi. Lisäksi on haasteita, sivutehtäviä sekä minipeleinä pokeri ja nopanheitto, jossa ei parane heittää kuutosia merirosvojen seurassa. Haasteita voi ratkoa toisen pelaajan kanssa.

Ankkuri ylös!

Kummassakin versiossa on paljon kerättäviä esineitä, ja piraatille on hankittava pahamaineisuutta. Sitä saadaan keräämällä rahapusseja ja käyttäytymällä kuin merirosvo, mikä tarkoittaa esimerkiksi vihun työntämistä rommitynnyriin. Käytännössä kyse on vain perinteisestä pistemäärästä, varsinkin kun pahamaineisuus ei vaikuta mihinkään.

Pirates of the Caribbean: At World’s End on samasta nimestä huolimatta aivan eri peli uudella ja vanhalla sukupolvella. Uuden sukupolven versio on laaja ja monipuolinen seikkailu, jollaisia ei merirosvoteemalla usein näe. Vanhan kaartin versio on perinteinen miekkailumätkintä, jonka parissa aika kuluu rattoisasti, mutta sen enempää ihastelematta. Ihmeiden aika ei ole ohi – näille peleille lisenssi on vahvuus eikä rasite. Savvy?

Totuus on tarua ihmeellisempää

Karibia suorastaan kuhisi merirosvoja huippuvuosina 1640–1680. Rosvoaminen liittyi laajempiin kansainvälisiin suhteisiin. Karibian alue oli eurooppalaisen kaupan ja kolonialismin keskus 1400-luvun loppupuolelta alkaen ja heijasteli aina Euroopan poliittista tilannetta. Espanjalaisten kaivokset Uudessa-Espanjassa ja Perussa tuottivat valtavat määrät hopeaharkkoja, jotka luonnollisesti houkuttelivat ahneita merirosvoja.

Tunnetuimpia alueen merirosvoja olivat Henry Morgan (noin 1635–1688) ja Mustaparta (noin 1680–1722). Morganin miesten kerrotaan käyttäneen jesuiittoja ihmiskilpinään hyökätessään kaupunkeihin. Mustaparta tunnettiin myös ”paholaisen ruumiillistumana”. Hänellä oli tapana laittaa hattuunsa palavia tulilankoja, jotta häntä ympäröisi musta savu. Mustaparran laivan hylky löydettiin 1996 Pohjois-Carolinan Beaufortista.

Herra haisuli

Johnny Depp (lempinimeltään herra haisuli) syntyi 9. kesäkuuta 1963 Owensborossa, Kentuckyn osavaltiossa Yhdysvalloissa. Hän eli nuoruutensa aurinkoisessa Floridassa ja jätti koulun kesken 15-vuotiaana haaveenaan rock-tähden ura. Tuohon aikaan ei vielä ollut Guitar Heroa lieventämässä moisia unelmia.

Depp pääsi näyttelemisen makuun, kun hänen silloinen vaimonsa Lori Anne Allison esitteli hänet Nicolas Cagelle. Ensimmäinen rooli oli 1984 elokuvassa Painajainen Elm Streetillä. Hänet nähtiin myös 1986 pienessä roolissa Oliver Stonen Platoonissa.

Tähti syttyi vuonna 1990 ikimuistoisessa elokuvassa Saksikäsi Edward, jossa Depp näytteli yhteiskunnan hylkiötä, nyt jo tavaramerkiksi muodostunutta roolia. Hän teki samantyyliset roolit myös elokuvissa Ed Wood sekä Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Nykyään häntä pidetään yhtenä Hollywoodin lahjakkaimmista näyttelijöistä. Depp seurustelee ranskalaisen laulaja-näyttelijä Vanessa Paradisin kanssa.

7/10
Lisää luettavaa