Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden marraskuun numerossa 239. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Verta, rottia ja kyyneleitä
Parin vuoden takaisen ruttoseikkailu A Plague Tale: Innocencen seuraaja Requiem täytti odotukseni henkilökohtaisten itkunpurkauksien suhteen, mutta se jätti hienoisesti hiertävän onttouden uusien kokemusten puutteellaan.
A Plague Tale: Requiem parantaa edeltäjäänsä nähden lähes kaikin tavoin, vaikka se tuntuu myös hieman toistolta, ikään kuin toiselta esittelyltä pelin maailmaan ja tarinaan. Tämä toki on hyvä uutinen uusille pelaajille, jotka eivät ole vielä ehtineet kirmailla Innocencen rottalaumojen seassa.
Monipuolisemmat pelimekaniikat taistelutyyleineen ja jokseenkin paremmin kärryillä pitävä tarinankerronta ovat tervetullut uudistus ihastuttavan synkeälle fantasiamatkalle. Requiem tulee todennäköisesti saavuttamaan valtavirran suosion ensimmäistä A Plague Tale -pelisarjan osaa hanakammin.
Sydänalaa ja välillä hermoja riipivälle matkalle lähdetään jälleen Amicia ja Hugo -sisarusparin kera. Requiem jatkaa 1300-luvun ranskalaisten kauhujen kerrontaa puoli vuotta Innocencen tapahtumien jälkeen.
Tällä kertaa suunnistetaan Kaakkois-Ranskaan toiveissa löytää helpotus Hugo-poloista korventavaan vitsaukseen. Seikkailun ydin kuulostanee tutulta Innocencen kokeneille, mutta esimerkiksi aiempaa älykkäämpi lähestymistapa hiiviskelyyn tuo entistä kutkuttavampaa viihdykettä verenvuodatuksen rinnalle.
Myös tarinankerronnan sävyssä on uusia vavahduttavia nyansseja. Nimensä enteilemänä Innocencen keskiössä oli de Runen lasten viattomuuden menetys ja sen tuoma raskas elämän taakka, jonka sekä Amicia että Hugo sai kannettavakseen. Requiem jatkaa samaa teemaa, mutta lisää satuttavaan soppaan painostavan syyllisyyden tuskan.
Vaikka sisaruspari painii kautta matkan väkivaltaisten tekojensa aiheuttamien tunnontuskien kanssa, Requiem tuntuu hierovan pelaajan haavoihin menetetyn viattomuuden karvasta suolaa. Pelisarjan ensimmäisessä osassa nähty lasten kauhistus ja pelko muuttuvat jossain kohtaa Requiemia puhtaaksi raivoksi. Tappaminen alkaa sujua kuin luonnostaan, eikä ilmekään värähdä Amician kasvoilla, kun miestä kaatuu heinän lailla.
Requiemin paras päivitys sarjaan tulee upean visuaalisen annin lisäksi käsityö- ja taisteluparannusten muodossa. Huomattavasti helpommaksi tehty aseiden vaihtelu- ja askarteluvalikko säästää ajan lisäksi hermoja.
Nelipaikkainen monivalikko on selkeän näppärä, mutta se sisältää kaiken oleellisen. Aseen valittuaan voi sille nikkaroida tarvittavan ammusmallin siltä istumalta ilman tarvetta liikkua useampien valikkojen välillä. Tämä on sekä mukavuus- että saavutettavuuskysymys, joten isoa plussaa toiminnon suoraviivaistamisesta. Vartijoiden kukistaminen käy entistä rivakammin vähän hitaammillakin reflekseillä, ja rotat voi jättää hoitamaan loput.
Taisteluparannuksista suosikiksi nousee älykkäämmän hiiviskelyn lisäksi varsin jykevä varsijousipyssy. Teini-ikäisen Amician käsissä tämä tappokone on hidas mutta varma eliminoija, jolla voi helposti kylmätä esimerkiksi panssaroidut vartijat, joita kivenmurikat eivät paljoa liikuta. Kiviä sen sijaan on tarjolla rajattomasti.
Materiaalien keruuseen kuluu yleisesti vähemmän aikaa kuin Innocencen maailmassa, joten taisteluun ja tarinalliseen kokemiseen voi keskittyä täysillä. Erilaisia aseiden ja ammusten yhdistelmiä on ainakin parikymmentä. Ainoastaan Amicia ei ole saanut uutta arsenaalia käsiteltäväkseen, vaan myös pikkuveli Hugo pääsee kikkailemaan antaumuksella rottien mielenhallinnan kanssa. Jyrsijälaumojen parveilua kontrolloiva Imperium-kyky on uudistettu siten, että kuhisevaa karva-armeijaa voi ohjailla suoraan lauman sisältä.
Upealla musiikilla tehokkaasti maustettu A Plague Tale: Requiem pusertaa pelaajan tiivistunnelmaisen itkudraaman läpi, mutta se tarjoilee samalla hauskoja oivalluksia ja kokemisen arvoista toimintaviihdettä.