Sodan rattaana
Kulttuurišokki voi tappaa. Se nähtiin kipeimmin ensimmäisessä maailmansodassa Sommen taistelussa: tankkien ja konekiväärien kaltainen uusi sotakalusto hävitti edellisen vuosisadan turhat illuusiot sodan kunniallisuudesta ja muutti taistelukentän miljoona miestä nieleväksi teurastamoksi.
Sama ilmiö näkyy joka kerta, kun uusi pelaaja kokeilee ensi kertaa Planetside 2:ta, Sonyn massiivista free-2-play-scifiräiskintää. Kiertoradalta syöksyy pudotuspaketti, jonka sisältä ponnahtaa tähtisilmäinen tulokas. ”Missä on vihollinen, ja kenet ammun”, hän kysyy ja otsaan singahtaa kuula parin kilometrin päässä kukkulan laella piileskelevältä tarkk’ampujalta. Kun sekaisin pyörivä sankarimme syntyy uudestaan, noutaja tulee todennäköisesti taivaalta putoavan rakettiparven tai oman puolen tankin telojen muodossa. En ihmettelisi, vaikka jotkut lopettaisivat raivonkyyneleet silmissä jo vartin jälkeen. Ei tämä ole kaikille, mutta opetusvideoita YouTubesta sitkeästi katsovat palkitaan.
Ensimmäisestä Planetsidesta on jo niin kauan, että uusi polvi räiskijöitä on ehtinyt kasvaa ilman sitä. Planetside 2 on nykymenon CoD– tai Battlefield-sodille täysi vastakohta. Satojen pelaajien taisteluissa taitavinkaan sooloilija ei saa yksinään mitään aikaan, eikä taistelu pääty eriin, vaan jatkuu tauotta koko ajan netissä. Avaimia voittoon ovat johtajuus, huolto ja ihmismassat.
Mittakaava on kaikki kaikessa. Se määrittää jo perusammunnan tyylin: valtavankokoisissa vallattavissa tukikohdissa käytävät täytetään luodeilla aidon suojatulen tyyliin, ja joku osuu taatusti tulilinjalle. Avoimessa maastossa jalkamies tähtäilee tarkemmin ja kauemmas, ja vielä häntä haavoittuvampi on armotonta tulivoimaa tuova tankki, jonka kuski pelkää kuollakseen puskissa väijyviä sinkomiehiä ja telamiinoja. Molempia ahdistaa taivas, jolla metsästävät nopeat hävittäjät ja raskaat taisteluhelikopterimaiset kääntyväsiipiset. Kaikkien on pakko saada korjauksia ja lisää ammuksia tukijoukoilta.
Panoksena on Auraxis, jää-, metsä- ja autiomaamantereisiin jaettu iso planeetta, jota siivuttavat niin ikään kolme puolta: Terranin punanuttuiset fasistisiat, NC:n vinkuvat sinihipit ja Vanu Sovereigntyn jalot, komeat ja oikeamieliset joukot. Skaalan lisäksi avainsana on pysyvyys. Kartan alueet eivät nollaudu koskaan, vaan ne vaihtavat omistajaa vain valtaamalla, joten sota jatkuu 24/7.
Ideana onkin, että pelaaja hakee lisää pysyvyyttä ja sitoutuu yhteen kolmesta osapuolesta ja johonkin tiettyyn taistelurooliin pitkällä tähtäimellä, mikä lisää hyvää me-henkeä. Lopulta etsitään oma ”kilta” eli outfit, joista parhaat pitävät komentoketjun tiukasti hallussaan joukkuetasolta plutoonatasoon asti. Jos outfitilla on netissä omat harjoitteluvideonsa, koulutusohjelmansa ja twitch.tv-kanavansa, tietää päässeensä Planetside 2:n parhaimpaan paikkaan. Vastapainona on sooloilijapelaaja, jolle peli näyttäytyy päämäärättömän haahuiluna, jossa hypätään paikasta paikkaan ilman suunnitelmaa.
Planetside 2 tuntuu realisminsa ansiosta melkein sodanvastaiselta julistukselta. Pelaaja on vain yksi ratas suuremmassa koneistossa, joka pitää häntä pahimmillaan vain esteenä, joka imee pari vihollisen luotia ja antaa jonkun toisen hakkeroida tuiki tärkeän konsolin. Kun oman pelityylin saa kehitettyä, se tarjoaa kuitenkin unohtumattomia hetkiä.
Minulle Planetside 2 on esimerkiksi leijumista kääntyväsiipisen Liberator-pommikoneen pilottina pimeän jäätikön yllä. Huudan Zepher-kanuunan tähtäimiin kuikkivalle kaverille, että tutka havaitsee kaksi tankkia pohjoisessa laakson pohjalla. Käännän koneen hitaaseen kaartoon ja alta kuuluu jytinää. Tappopisteitä sataa laariin.
Toisena iltana en koske edes aseeseen. Ajan ja korjaan tuunattua Sunderer-miehistönkuljetusvaunuani, ja yritän sijoitella sen vihollistykkien tulikatveeseen. Parkkeeratun auton ruumasta syöksyy loputtomana virtana oman puolen pelaajia, kunnes viholliset heräävät ja tankkikolonna kaartaa kohti vaunua. Kaasu pohjaan ja nähdään taas! Tässä on myös pelistä nauttimisen avain: kun matsi ei koskaan lopu ja vallattu tukikohta on kohta vihollisen vastahyökkäyksen kohteena, pelaajan vastuulle jää kehittää omat päämääränsä ja tavoitteensa. Jos se ei onnistu, ei koko hommassa ole mitään mieltä.
Aseiden ja aselajien tasapaino on ihmeen hyvässä kunnossa, ja SOE on osoittanut osaavansa hommansa esimerkiksi hienosäätämällä jo ilmatorjunnan ja ilma-aseiden keskinäistä vaakaa. Epäilyksiä herättää tietysti F2P-luonne. Tästä eteenpäin kauppapaikalle puskee taatusti uusia ajoneuvoja ja pyssyjä tasaiseen tahtiin, ja ne on kaikki pidettävä käyttökelpoisina pilaamatta edellisiä.
F2P-tasapainotus on muuten aika kiinnostavasti hoidettu. Uusien aseiden avaaminen on tehty uskomattoman hitaaksi ilman Visan vinkunaa, mutta kaikki mutkia voi tuunata parempaan kuosiin vain pelaamalla eikä rahalla. Kaikki pelitasapainoon vaikuttavat varusteet voi hankkia vain sitkeällä pelaamisella, joten pelättyä pay-to-win-ilmiötäkään ei oikeastaan näy. Eri asia on, kestääkö kenenkään pää pelata ilman maksuja, sillä avattavaa on älyttömän paljon.
Kasvukivuissaan rypevä peli on valitettavasti vielä hieman vaiheessa, mutta lupaavalta näyttää. Jotkut valittavat huonosta suorituskyvystä jopa uusimmilla tehomyllyillä, kun minun antiikkikoneeni pyörittää peliä siedettävästi vain välillä kaatuillen. Optimointia on luvattu, ja tekniikan prakaamisen voi antaa anteeksi pelin kunnianhimon takia. Piirtoetäisyys on naurettavan pitkä, ja yllättäen minimivaatimusten tasolla pyörivä pc:ni on taistelukelpoinen isommissakin taisteluissa. Nähtävästi monelle pullonkaulaksi ei käy edes näytönohjain, sillä peli on melkoinen suoritin- ja muistisyöppö.
Monelle pelaajalle esteeksi muodostuu kuitenkin aivan joku muu kuin tekniikka. Vuoden 2013 standardeilla Planetside 2 on naurettavan vaikeasti avautuva peli parin ensimmäisen päivän aikana. Mitään tärkeää ei selitetä kunnolla, ja kuolema korjaa naurettavan nopeaan tahtiin. Piilossa on kuitenkin ihmeellinen ja nykymittapuulla ainutkertainen räiskintä, joka herätti useamman vuoden uinuneen intoni koko lajityyppiin. Valtavirtaräiskinnät ovat jo vuosia paiskoneet silmillemme Hollywood-räjähdyksien kimaraa, mutta kun Planetside 2:n taivas täyttyy ihmisten ohjaamista koneista ja ilmatorjuntatulesta ja tankkien telat jyryttävät maata, näkee heti, että tässä on jotain todempaa ja aidompaa. On jopa mahdollista tuntea pientä isänmaallista ylpeyttä omaa virtuaalivaltiota kohtaan. Pitäisiköhän siitä huolestua?