Henkinen kasvu on aina hyvä juttu, varsinkin jos sitä kautta oppii voittamaan omia heikkouksiaan. Harvalle meistä hengellinen herääminen kuitenkaan on yhtä mullistava asia, kuin vastentahtoisesti maailmaa pelastamaan joutuvalle Tommylle. Muukalaiset haluavat muuttaa ihmiskunnan halvaksi proteiinin lähteeksi ja sieppaavat pihvilihakseen Tommyn isoisän ja tyttöystävän. Eipä olisi kannattanut.
Prey pyrkii erottumaan räiskintäpelien harmaasta massasta kahdella nerokkaalla ominaisuudella. Näistä puhutumpi on ulottuvuusportit, joilla muukalaiset ja Tommy teleporttailevat ympäri valtaisaa biopalloa. Vaikka portit teknisesti ovatkin vain komeita oviaukkoja, niitä käytetään mainiosti väijytysten järjestämiseen ja muuhun kikkailuun.
Itseäni kiehtoi vielä enemmän pelin tapa manipuloida painovoimaa. Katossa risteilevien, painovoimaa kumoavien magneettikaistojen lisäksi kentistä löytyy kytkimiä, joita ampumalla painovoiman suuntaa voi muuttaa. Yllättäen katto tai seinä onkin lattia. Varsinkin moninpelissä painovoimalla kikkailu pääsee näyttämään kyntensä, kun turvallisessa kolossa piileskelevät jäynäveikot pudottavat vastustajansa varmaan kuolemaan.
Kuolema ei tosin ole Preyssä pelin loppu, vaan minipelin paikka. Pelin alkupuolella Tommy pääsee kosketuksiin cherokee-juurtensa kanssa ja oppii irtautumaan ruumiistaan. Itse pelissä ominaisuutta käytetään tiedusteluun ja ongelmien ratkontaan, sillä henki-Tommy ei näy turvakameroissa tai tartu voimakenttiin. Tommy ei ole kummituksena aseeton, vaan pystyy räiskimään vihollisia henkijousensa avulla. Tyhjään liharuumiiseen tulleet osumat palauttavat hengen bumerangina tomumajaansa, joten henkikävelyä ei kannata harrastaa tulen alla.
Kuoleman jälkeen kummitusintiaani päätyy kirjaimellisesti esi-isiensä metsästysmaille, jossa henkiolentoja saalistamalla voi täyttää kestoaan ja palata taas peliin entistä ehompana. Erikoinen ratkaisu jakaa pelaajia, eikä syyttä. Ratkaisu ei ole ongelmaton, koska vaikeimmatkin kohdat voi vyöryttää läpi raa’alla voimalla. Toisaalta peliä pysäyttäviä ongelmiakaan ei synny.
Sujuva verilöyly
Pelinä Prey on todella viimeistellyn oloista tavaraa. Tarina nappaa pelaajan mukaansa heti alkusekunneilta, eikä päästä irti, ennen kuin lopputekstit pyörivät. Meno on armotonta, eikä hengähdystaukoja juuri suoda, kun Tommy säntäilee väijytyksestä ja vaarallisesta tilanteesta toiseen. Mukana on myös muutamia todella ikimuistoisia skriptattuja kohtauksia, joista useita tullaan varmasti näkemään vielä vuosien päästä pelaajien muisteloissa. Tällaiseksi voidaan laskea vaikka biopallon pinnalle syöksyvä matkustajalentokone tai pelin komeat pomotaistelut, joissa pitää raa’an voiman lisäksi käyttää reippaasti päätään.
On totta, että peli on pohjimmiltaan vain räiskintäpeli. Siinä ei ole mitään taktisen ryhmänjohtamisen kaltaisia jippoja, vaan se keskittyy puhtaaseen adrenaliiniralliin. Jippo piileekin oikeastaan siitä, että se hoitaa lestinsä laadusta tinkimättä ja tappavan tehokkaasti. Näin huolella tehtyjä pelejä ei usein näe.
Massamurhan kohteena ovat taas vaihteeksi biomekaaniset avaruusolennot, joskin tällä kertaa laadukkaalla tekoälyllä varustettuna. Tommyn käsiin osuva aseistus on tyypillistä räiskintäpelikamaa, joskin pelin hengen mukaisesti biomekaanisilla grafiikoilla varustettuna. Haulikko on silti haulikko, vaikka se ampuisikin happokapseleita.
Positiivisesti kaikille aseille löytyy loppuun saakka käyttöä, sillä jokainen niistä on suunniteltu tiettyä tarkoitusta varten. Vaikka esimerkiksi perusrynkky häviääkin tehossa konekiväärin kaltaisille aseille, sen tarkkuustähtäin on korvaamaton loppumetreille saakka.
Myös tekninen toteutus on A-luokkaa. Peli näyttää televisiosta riippumatta fantastiselta, eikä se joudu HDTV-näytöllä häpeämään pätkääkään pc-versioon verrattuna. Quake 4:n ohjelmointitiimi voi Preytä pelatessaan hävetä, sillä komeammasta ulkoasusta huolimatta ruudunpäivitys ei aivan muutamaa kohtaa lukuun ottamatta takkuile tiukimmissakaan toimintakohtauksissa.
Vielä ilahduttavammin luokattomat kontrollit, nuo konsoliräiskinnän vakioriesat, on onnistuttu kiertämään. Analogiohjaus on viritetty juuri kohdalleen ja saavuttaa täydellisen tasapainon nopeuden ja tarkkuuden välillä. Jopa sniputus onnistuu!
Peli kesti arvostelukäytössä himpun alle kymmenen tuntia, mikä on auttamattoman vähän. Ne kymmenen tuntia tosin kuuluvatkin sitten kaikkien aikojen viihdyttävimpien räiskintäkokemusten joukkoon. Voidaankin pohtia, pelaisiko mieluummin kymmenen tunnin huippupeliä vai tuplasti pitempää keskinkertaisuutta. Läpäisyn jälkeen tarjolla aukeaa vielä sadistisen vaikea cherokee-vaikeustaso, joka erottaa tosimiehet pojista.
Prey on kulkenut pitkän matkan kunnianhimoisesta visiosta yhdeksi vuoden 2006 positiivisimmista yllättäjistä. Pelin ainoat viat voidaan laskea mielipidekysymysten tai nillityksen piikkiin, mikä on harvinaista. Gears of War ja muut tulevaisuuden huippunimet voivat muuttaa asetelmia, mutta tässä ja nyt Prey on Xbox 360:n paras räiskintäpeli.
Pitkä taival
Jopa aikana, jolloin normaalin videopelin kehittäminen kestää vuosia, Prey kulki harvinaisen pitkän tien. Pelin taival alkoi vuonna 1995 aikaansa nähden vallankumouksellisena visiona. Ideoissa oli räiskintäpeli, jossa pelaajat loikkivat ympäri täysin tuhottavissa olevia kenttiä ulottuvuusporttien avulla. Huippupelille ohjelmoitaisiin vielä alusta saakka oma pelimoottori, jota voitaisiin sitten kaupitella muillekin.
Käytännössä Prey osoittautui alusta saakka turhan kunnianhimoiseksi tavoitteeksi. Kehitystiimit seurasivat toisiaan, ja kun vuoteen 1999 mennessä mitään valmiin näköistä ei ollut saavutettu, koko peli dumpattiin tien sivuun. Prey oli jo monien kirjoissa muuttunut suureksi vitsiksi, kun se herätettiin taas henkiin. Uusi tiimi aloitti vuonna 2002 puhtaalta pöydältä mainiolla Doom 3 -pelimoottorilla, joka selvitti pelin erikoisvaatimukset helposti. Vaikka Prey ei juuri muistutakaan enää alkuperäistä visiotaan, odotus selvästi palkittiin. Toivottavasti väistämättömän jatko-osan kehitys vain on nopeampaa.