Saaliista tulee metsästäjä
Avaruusaseman puutarhaosastolla oli iso ongelma. Ryhmä selviytyjiä piilotteli typhon-muukalaisia kasvihuoneessa, jossa kasvatettiin paikan ruoat. Telepaatti, yksi vaarallisimmista typhon-lajikkeista, osaa kuitenkin lentää. Iso veitikka oli liidellyt kattoikkunasta sisään ja muuntanut ihmisraukat itsemurhapommittajiksi, joiden räjähtävä osa oli heidän omat aivonsa. Ovet olivat lukossa ja tietokoneet rikki, joten kukaan ei päässyt poloisten avuksi. Tai niinhän sitä luulisi. Minun versioni Morgan Yusta eli aseman päätutkijasta oli kaukana avuttomasta.
Otin esiin Gloo-liimatykin ja pöräyttelin valkoisesta tahnasta kasvihuoneen seinään rampin, jota pitkin saattoi kiivetä katolle. Sieltä heitin sisään yövalokranaatin, jonka psioninen loimu houkutteli lentävän lonkerokasan luokseen. Pudottauduin alas ja tainnutin nopeasti neljä uhria sähköpistoolilla ja omilla psi-purskauksillani. Kun olio kääntyi hyökkäykseen, estin sen voimat hetkellisesti vaimennuskranaatilla, mikä sai avuttoman olion kääntymään karkuun. Liidin sen perään lentorepulla ja katselin, kuinka etukäteen asentamani automaattitykit rei’ittivät nuljaskan ilmassa. Lopulta se laskeutui väärän paikkaan. Pistoolin luoti puhkaisi kaasuputken, ja seinästä syöksähtävä liekki kärvensi jämätkin. Tämän takia Prey on peli, jossa ei pidä kysyä, mitä tapahtuu tai miksi. Kysy ennemmin: ”Mitä minä tekisin?”
Arkane-studion Prey on naurettavan kaukana siitä, mitä sarjalta odottaisi. Vanhan räiskintäsarjan nimeä kantava pelissä on ehkä ensimmäisen persoonan kamera ja pyssyjä. Oikeasti se on hidastempoinen, tutkimista korostava antiräiskintä. Se on kuin henkistä jatkoa BioShockia edeltäneelle System Shock 2:lle ilman esi-isänsä kauhupainotusta. Onhan tässä scifiä, ruumiita ja säikytyksiä, mutta pelaaja ei ole vihollisten vainoama ihmispolo. Kun oma pelityyli löytyy, avaruusasema Talos I on leikkikenttä, jossa avaruushirviötkin ovat armoillasi.
Falloutien tapaan pelin maailma on oikeaa nykyisyyttä futuristisempi menneisyys. Kennedyn salamurhan epäonnistuttua USA ja Neuvostoliitto heittäytyvät täysillä yhdessä avaruuden valloitukseen. Se on vaarallinen askel, sillä Kuun kiertoradalla kohdataan typhonit eli muotoa muuttavat, ihmisiä saalistavat ja supervoimia omaavat limaoliot. Niitä tutkiva TranStar-yhtiö on aikansa suurvalta, jonka suurin keksintö on silmän kautta päänuppiin tökättävä neuromodi. Se antaa ihmisten kopioida aivoihinsa taitoja ihmiskunnan parhailta – tai jopa muukalaisilta. Aivovärkin takana on mies- tai naispuolinen huippututkija Morgan Yu eli pelaaja. Kun vääjäämätön kakkamyrsky nousee Talos I -avaruusasemalla, voi kirjaimellisesti syyttää kaikesta vain itseään.
Alussa Prey on erehdyttävästi kuin selviytymiskauhua. Aseman täyttävät mimic-luokan typhonit voivat naamioitua vaikka vessapaperiksi, banaaniksi tai ensiapupaketiksi. Ne liikkuvat salamannopeasti metrien harppauksia, muuntavat raadot aavemaisiksi hirviöiksi ja tappavat sankarin sekunneissa. Aseita on vähän, ja vain hiipimällä voi selvitä hengissä, sillä Morgan on aluksi jähmeä lötkö. Sitä ei kestänyt ikuisesti, sillä lopussa sama sankari oli neuromodien ansiosta Quake-vauhdilla säntäävä ja muotoa muuttava toimintamessias. Hän heitti pyssyt roskiin, liiteli parinkymmenen metrin loikkia rakettirepulla, heitteli jääkaappeja paljain käsin ja kanavoi supervoimia, joiden voimanlähteenä olivat muukalaisten omat kasvustot. Olisin myös voinut olla hiipivä hakkeri, luotiaikaa käyttävä pistoolimestari tai ainoastaan robotteja ja tykkejä hyödyntävä MacGyver.
”Kuin henkistä jatkoa BioShockia edeltäneelle System Shock 2:lle ilman esi-isänsä kauhupainotusta.”
Tämä on sitä pelityylin valintaa, josta Warren Spector on aina kohkannut. Prey voittaa tässä suhteessa esimerkiksi Deus Ex -sarjan tuoreemmat pelit, ja mekaanisesti se on oikeastaan parempi kuin BioShockit, joissa oli enemmän ammuntapainotusta. Jopa tavaranhallinta tukee ihmeellisen hyvin valinnanvapauden filosofiaa. Kierrätyskoneet jauhavat raakamateriaaliksi minkä tahansa mukaan tarttuvan esineen, ja 3D-tulostimia muistuttavat fabrikaattorit punovat aineksista mitä tahansa, kunhan hallussa on oikea resepti. Myös omalle tyylille turha tavara on siksi kullanarvoista, ja joka nurkan tutkimisesta palkitaan.
Usein valinnasta täytyy maksaa jonkinlainen hinta. Jos pelihahmo omii neuromodeilla typhonien voimat, aseman turvalaitteet alkavat pitää häntä yhtenä hirviöistä. Jos tykkejä haluaa silloin hyödyntää, ne pitää valmistaa itse tai hakkeroida yksi kerrallaan. Resursseja ei koskaan riitä kaikkeen, mutta aina on tarjolla jokin ratkaisu tai oikotie.
Prey onkin vaikea peli, mutta vain kun sitä pelaa suoraviivaisesti. Räiskintätuntuma on vain keskinkertainen, ja jos pelaaja syöksyy päätehtävästä toiseen, pian loppuvat keinot, ammukset, ruoka ja laastarit. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen koko valtava avaruusasema avautuu pelaajalle paikkana, jota voi ja täytyy tutkia. Joka pulmaan on monia ratkaisuja, ja joka huoneessa on jotain kiinnostavaa. Aseman ulkopuolella voi suhautella rauhallisesti avaruuspuvussa, ja näissä hiljaisemmissa jaksoissakin on eittämättä puolensa.
Ahkeralle tutkijalle avautuu pelillisen hyödyn lisäksi taustatarina, jota on ollut rustaamassa kulttipelien kynäilijä Chris Avellone. Vaikka enemmistö Taloksen miehistöstä löytyy ruumiina, heistä useimmille on annettu ihmeen kiehtovaa historiaa. Raunioista voi kaivaa esiin hellyttäviä romansseja, salajuonia salakuljetuksesta tai vain tarinoita selviytymisestä. Yksi hurmaavimmista sivutehtävistä tutustuttaa pelaajan Taloksen pöytäroolipeliporukkaan, jonka kotikutoisia aarrekarttoja ja hahmolomakkeita voi ihastella tuhon keskellä.
Sivutehtävissä punnitaan empatiaa ja katsotaan esimerkiksi, jaksaako pelaaja raahautua toiseen päähän asemaa yksittäisen selviytyjän avuksi aikarajan tikittäessä. Asema ei pysy staattisena tai turvallisena, vaan juonen edetessä pomohirviöiltä vaikuttaneet möröt parveilevat pian joka nurkalla.
Preyn suurimpana ongelmana on vain liika perinnetietoisuus. Se tuntuu monesti hybridiltä, joka on rakennettu peittelemättä edeltäjiensä osista. Esimerkiksi Taloksen asuinalueiden luksusarkkitehtuuri tuo mieleen BioShockin niin monesti, että sitä ei voi enää kutsua vain kunnianosoitukseksi, ja monet pelimekaniikat on nähty vaikkapa Deus Exissä. Tuntuu melkein metatason vitsiltä, että pahinta pelissä on tönkkö hakkerointiminipeli. Preyssä on todella omaperäisiä osia, kuten liimatykki tai kantamansa sisällä kaiken askartelumateriaaleiksi muuttava kierrätyskranaatti, mutta tuttuus estää sitä nousemasta aivan genrensä kärkeen.
Kivan perinteisenä tieteistarinana Prey pohtii empatiaa, vastuuta ja kehityksen hintaa, mutta silkkaa avaruuskauhua toivovat pettyvät. Vaikka typhonit yllättävät ja säikyttelevät useaan otteeseen, pelin tunnelma on ennemminkin utelias, ja pelaajan on helppo omaksua rooli liian pitkälle menevänä tiedemiehenä. Viholliset alkaa vääjäämättä nähdä kävelevinä piñata-paketteina, joista haluaa vain hakata karkit ulos – saalista ovat ne, et enää sinä, ja äly voittaa niin pyssyt kuin hampaatkin. Sen tyydyttävämpää tunnetta ei tällaiselta peliltä voi vaatia.