Prince of Persia -toimintapelisarja on uudistunut historiansa aikana monen monta kertaa. Uusin osa kuitenkin pistää konseptin niin uusiksi, että se hämmästyttää, jopa hämmentää. Peli on yhtä aikaa lumoava ja kummastuttava.

Silmiinpistävin muutos on ulkonäkö. Päähenkilöt – huomaathan monikon – on toteutettu poikkeuksellisesti. Visuaalinen tyyli ei edes tavoittele realismia. Sankarit muistuttavat enemmänkin taideteoksia, joissa yritetään herättää huomio ylikorostetuilla värivalinnoilla. Pelimaailma on pelkkää taustaa, josta sankarit ponnahtavat silmille.

Ratkaisu on onnistunut. Kauniskin. Peli yltää hetkittäin hämmästyttävän tyylikkäästi piirroselokuvien tunnelmaan. Päähenkilöitä korostetaan kekseliäillä kamerakulmilla, joten yhtäkkiä peli liikkuukin enemmän piirrettyjen hengessä kuin moni leffapeli.

Ubisoft Montreal työstikin Princen grafiikkateknologiaa parin vuoden ajan. Tulos on ainutkertainen. Silmiinpistävä. Välillä läkähdyttävä. Kannatti pakertaa.

Mutta ei Prince of Persia ihan pelkkää cel-sheidattua piirroselokuvaakaan ole. On siinä jotain muutakin. Kuten peli.

Kaanoni katosi kaamokseen

Uusi Prince of Persia ryövää kylmästi 1989 julkaistun alkuperäisteoksen nimen. Pelibibliofriikit kiittävät. Pakkaa hämmennetään myös heittämällä vanha kaanon roskikseen. Uudessa saagassa prinssi on seikkailija, varas. Prinsessa ei ole avuton linnansa vanki, vaan vahva ja kyvykäs sankaritar. Persiakin tuntuu pikemminkin Saharalta.

Prinsessa. Elika. Matka ei taitu enää yksin. Yhtäkkiä rosvoprinssimme todistaa, miten pimeyden ja pahuuden jumala ottaa ritolat tuhatvuotisesta vankilastaan, mutta aivan kaikkea ei ole vielä menetetty. Prinssi ja Elika pystyvät torppaamaan tämän aikeet, jos askel vain on tarkka ja miekka pureva. Niinpä vähän vastentahtoinen Prinssi seuraa Elikaa, vai oliko se toisinpäin, ja paha saa pakkansa.

Matka taittuu harvinaisen lupsakkaasti, ehkä liiankin. Prinssi ja Elika on naitettu yhteen mielenkiintoisella tavalla. Pelaaja ohjaa prinssiään, mutta tekoälyn ohjaama Elika seuraa koko ajan kantapäillä. Häneen ei tarvitse varsinaisesti kiinnittää huomiota, mutta pelaajan on opittava hyödyntämään hänen kykyjään.

Esimerkiksi taisteluissa Elika on kuin hyökkäysliike. Pelaaja liikuttaa prinssiään ja nakuttaa kombojaan kolmella napilla. Neljäs nappi käskeekin Elikaa, joka lämäyttää vastustajaa magiallaan.

Värikkäästä ideasta huolimatta taistelut eivät kuitenkaan suuremmin innosta. Ne ovat suoraviivaisia eikä taktiikkaa ja taitoja suuremmin tarvita, vain kärsivällisyyttä.

Seikkaillessa Elikasta on hyötyä maagisena kompassina sekä uhkarohkeissa loikissa. Elikan levitaatiotaika auttaa pelaajan monen pelottavan kuilun yli.

Pelin erikoisin – ja kiistanalaisin – juju on kuitenkin Elikan toimiminen pelastusrenkaana ja pelin yleinen helppous. Pelaajahan ei voi epäonnistua. Koskaan, missään. Taistelut jatkuvat kunnes vihollinen talttuu. Otteen lipsumiset tai epäonnistuneet loikat vain palauttavat pelaajan edelliselle tasanteelle.

Tekeehän tämä pelaamisesta mukavaa ja turvallistakin, kun pelottavia loikkia ja seinäjuoksenteluja voi kokeilla ilman kuolemanpelkoa. Mutta pelkokerroin puuttuu.

Seinästä seinään

Samalla pelimaailman arkkitehtuuri vaikuttaa ja ihmetyttää. Akrobaattinen taiteilu on viety äärimmilleen, liiankin pitkälle. Prinssi ja Elika kiitävät melkeinpä enemmän pystysuorilla pinnoilla ja tyhjän päällä kuin tasaisella lattialla. Ajatus seinien, jopa kattojen, käyttämisestä liikkumiseen on kiva idea, mutta hei, rajansa kaikella.

Tarjolla on siis huikeita loikkia ja akrobaattisia saavutuksia, mutta pelilliset taidonnäytteet jäävät valjuiksi. Ohjausta on suoraviivaistettu liikaa, sillä pelaaja ei oikeastaan ohjaa prinssiään. Hypyt, seinä- ja kattojuoksut ja muut saavutukset ovat pelkkiä käskysarjoja, tikulla ja napeilla ketjutettuja animaatioita.

Toiminta onkin hämmentävän purkitettua. Kevennettynä peli tarjoaa toisaalta taattuja elämyksiä laajemmalle pelaajakansalle, toisaalta hardcore-pelurille haastetta ei ole juuri lainkaan.

Seikkailu onkin täynnä ristiriitaisia viestejä. Se on näyttävä ja kaunis tasoloikka, jossa on viehättävät ja hauskasti sanailevat päähenkilöt. Pimeyden jumalan nujertaminen on jaettu tehtäviin, joiden suorittaminen luo aitoa hyvää mieltä. Pelaaja näkee olevansa oikealla asialla!

Samalla pelissä on apupyörät. Et voi hävitä. Et voi epäonnistua. Seikkailu muuttuu nopeasti itseään toistavaksi. Jokainen tehtävä, jokainen alue on samaa älyttömien kuilujen yli loikkimista, tyhjyyden päällä roikkumista ja seinillä valumista. Taistelut? Blehh.

Outoa ajatella, että siinä missä ensimmäinen Prince of Persia oli yksi kaikkien aikojen vaikeimmista tasoloikista, Prince of Persia 2008 on yksi helpommista.

Kuka pitää, kuka ei. Parhaimmillaan seikkailu on nautinnollista, näyttävää ja iskevääkin, mistä iso kiitos sankariparille. Mutta toistuvuus ja kirpeiden elämysten puute harmitti. Peli kaipaisi lisää kipakoita mausteita, jotta se maistuisi ja tuntuisi.

Monta prinssiä, monta tarinaa

1989 julkaistu Prince of Persia kasvatti laajan peliperheen, jonka vaiheet ovat kulkeneet 8-bittisiltä mikroilta 1990-luvun kotikoneiden ja konsolien kautta tämän päivän pelikoneille. Vaikka Prinssi olikin välillä jo täysin haudattu, nosti vuoden 2003 Sands of Time -peli sarjan takaisin parrasvaloihin.

Kohta myös valkokankaalla

Prince of Persian brändi on jo niin vahva, että pelin pohjalta tehdään myös elokuvaa. Sands of Time pohjautuu Ubisoftin vuonna 2003 julkaisemaan peliin. Kuvauksia on tehty muun muassa Marokossa. Jake Gyllenhaalin (Donnie Darko, The Day After Tomorrow) ja Gemma Artentonin (Quantum of Solace) tähdittämä raina saapuu valkokankaalle vuonna 2010.

6/10
Lisää luettavaa