Prince of Persia: The Two Thrones / Arvostelut / pelaaja.fi

Prince of Persia: The Two Thrones

24.04.2006 // Kirjoittanut: Aki_pelaaja
36

Persian prinssin kolmas inkarnaatio todistaa, että yksi plus kaksi on kolme. Uudessa seikkailussa Sands of Timen lämpimistä sävyistä väreilevät maisemat kohtaavat jatko-osa Warrior Withinin hurmeisen gotiikan. Yhtälö koostuu nautittavasta akrobatiasta ja huikeista ympäristöistä, mutta prinssin uuden tulemisen valloittava raikkaus on väljähtynyt. Two Thrones on laadukas mutta aavistuksen intohimoton, virkamiesmäinen työnäyte.

Tuhlaajapojan kotiinpaluu

Tarina kahdesta valtaistuimesta alkaa prinssin paluulla maailman meriltä ensiosasta tuttuun kotikaupunkiinsa Babyloniin, jota hiekkahirviöt ovat polttamassa maan tasalle. Tarinan käänteet noudattavat edellisosista tutuksi tulleen ajan takaisinkelauksen logiikkaa, ja pian pelaaja onkin ohjastamassa sankaria ajassa ennen ensimmäistä osaa – ja prinssi on ainoa, joka muistaa kaiken sen jälkeen tapahtuneen. Aiempien seikkailujen varrelta tuttuja hahmoja tuleekin uudestaan sekä rinnalle että vastaan. Pohjimmaiset koukut pelaajan seikkailuhalun ja uteliaisuuden motivoimiseksi ovat tutut: pelasta maailma ja prinsessa örkkien huomasta, ja siinä sivussa palautat järjestyksen aikaan ja universumiin.

Mutkia matkaan tuo sairaus, joka prinssiin on tarttunut ajan hiekasta. Tauti muuttaa hänet aika ajoin tummanpuhuvaksi hahmoksi, ”pimeäksi prinssiksi”, jonka on kerättävä ajan hiekkaa pysyäkseen ylipäätään hengissä. Hahmo tuo mukanaan myös erilaiset liikkeet ja aseet, ennen kaikkea monikäyttöisen kettingin. Asetelma pakottaa pelaajan tiheätunnelmaiseen taistoon, jossa jokaisella hetkellä on väliä prinssin hengen valuessa tyhjiin kuin hiekka tiimalasista ikään.

Näin on itse asiassa palattu pelisarjan alkulähteille, joskin sankarimme muutosta tuodaan selittämään henkiolento, jonka alkuperä jää hämärähköksi. Ratkaisu ei ole täysin onnistunut. Se muistuttaa ennen kaikkea Halossa seurattua leijuvaa droidia kommentteineen. Pohjimmiltaan persoonallisuushäiriössä on kyse pelin rytmityksestä, sillä asetelmat palautuvat ennalleen aina prinssin löytäessä vettä. On makuasia, kokeeko pelaaja prinssin toipumisen helpotuksena vai pettymyksenä.

Tattiohjaimen tasapainoa

Ubisoft on tehnyt keskitien ratkaisuja myös pelimekaniikoiden suhteen. Prinssin akrobaattinen arsenaali on ennallaan, samoin kuin alkuperäisestä monipuolistuneet taistelumekaniikat. Kokonaan uutena mukaan on tuotu hevosvaljakkoajelua, joka toimittaa lähinnä minipelin virkaa. Ne ovat edistysaskel siinä mielessä, että moinen hurjastelu olisi edellisissä osissa epäilemättä toteutettu välianimaatiolla, mutta pelillisesti uudet elementit ovat köyhiä. Kerronnalliset jaksot tarjoaisivat enemmänkin pelillisiksi käännettäviä skenaarioita, kuten esimerkiksi jo alku, jossa prinssi purjehtii kotisatamaan tulisateen keskellä – mutta tilaisuuksiin ei ole osattu tai haluttu tarttua. Peli on rakenteeltaan kovin lineaarinen, vaikka se muuta yrittäisikin väittää. Pelin taivaita hipovat luolasto- ja kaupunkiympäristöt kätkevät toki sisäänsä joitakin sivupolkuja, mutta ne ovat paljolti lumetta, joita voi tutkia saadakseen nähtäväksi pelin ekstramateriaalit, tuotantogalleriat ynnä muut.

Pelisarjan pelattavuuden ydin on aina ollut sulavissa kontrolleissa, joita prinssi tottelee hetkeäkään epäröimättä. Ohjauksen jouhevuus on ennallaan, ja useiden akrobaattisten hyppyjen saumaton ketjuttaminen tarjoaa nautittavia pelihetkiä. Taistelu sen sijaan on yksitoikkoisempaa, vaikka teoriassa komboja on viljalti. Hiiviskelypeleistä on lainattu ominaisuuksia, jotka istuvat kokonaisuuteen melko hyvin. Tenchumaisten salatappojen kautta pelin tempoon tulee vaihtelua, ja samaa ajoitukseen pohjaavaa mekaniikkaa käytetään pomotaistoissa.

Mikään Thief tai Splinter Cell peli ei kuitenkaan ole, eikä sen paremmin Ninja Gaidenkaan, vaikka haastetta piisaa. Helpoinkaan vaikeusaste ei nimittäin ole silkkaa läpijuoksua. Miinukseksi laskettakoon, että ympäristöihin liittyvät aivopähkinät eivät jatko-osissa yllä Sands of Timen tasolle, ja turruttavia taisteluhaasteita on vastaavasti liikaa.

Ubisoftin keskitien resepti myös kuuluu korvissa: Ajan hiekkojen persialaisista äänimaailmoista on tultu sisäisen soturin synkistelevien sähkökitaroiden kautta takaisin itämaisiin sävelmiin. Visuaalisuudesta ei se sijaan voi valittaa: grafiikkamoottori loihtii ruudulle komeita maisemia ja eläviä hahmoja varsin sulavasti.

Takaisin haastajaksi

POP-pelisarja on saanut identiteettiään takaisin, kun se on palannut synkiltä sivupoluiltaan tuhannen ja yhden yön tarinoiden magian pariin. Kaiken kaikkiaan Two Thrones kärsii jatko-osien syndroomasta: Maailma on muuttunut sitten prinssin näyttävän parin vuoden takaisen paluun 16-bittisten aikakaudelta. Jatko-osa Warrior Within ei ollut huono peli, mutta sävyltään se ei ollut perinnölleen uskollinen. Kyse oli tyylirikosta, sanalla sanoen teinivuosien seikkailusta, jota häpeää myöhemmin. Toisaalta sarjan kunniaksi on todettava, että vaikka se olisi täysin uusi tuttavuus, niin mistä tahansa osasta löytyy keskivertoa enemmän tenhoa.

Uutinen lajityypin ystäville on sen sijaan se, että prinssin kruunu vuoden tulokkaana on osa historiaa. Se ei ole enää karismaattinen altavastaaja, jolla on yllätys puolellaan. Two Thronesissa on onneksi korjattu kurssia siinä määrin oikeaan suuntaan, että pelaajat voivat ainakin toivoa Ubisoftilta parempaa seuraavan sukupolven konsoleilla. Itämainen sankarimme tarvitsee ryhdikkään jatkon – akrobatian tunteen täytyy välittyä kotisohvalle entistäkin mukaansatempaavammin ja juoheammin, ja Persia pitää tuoda ruudulle kaikessa myyttisessä loistossaan.

Persian pelihistoria

Prince of Persia -pelisarja ja taistelu pahantahtoista suurvisiiri Jaffaria vastaan alkoi vuodesta 1989, kun Broderbund julkaisi pelisuunnittelija Jordan Mechnerin sivuttain skrollaavan tasohyppelyn. Peli oli menestys, ja se julkaistiin usealle koneelle Amigasta Game Boyhin. Mechnerin oivallus oli antaa pelaajalle 60 minuuttia aikaa läpäistä peli. Alusta lähtien sarjan tavaramerkkejä ovat olleet paitsi ajan kekseliäs käyttö myös sulavat hahmoanimaatiot ja tiukat kontrollit. Pc:lle ja Dreamcastille julkaistu 3D-debyytti vuodelta 1999 ei ollut kummoinen kaupallinen saati pelillinen menestys, mutta Ubisoft palautti pelisarjan kunnian Sands of Timella vuonna 2003, joskin myynnillisesti peli oli julkaisijalleen pettymys.

7/10

Kommentit

Käyttäjän maestro_opa kuva
maestro_opa

Naittaa kaksi edellistä osaa kivasti yhteen.

Käyttäjän Wisori kuva
Wisori

Tunnelmallinen ja mukavan monipuolinen.

Käyttäjän Dfens kuva
Dfens

Ei ooneksi niin hankala kuin edeltäjä,haasteelli

Käyttäjän WeePee kuva
WeePee
Käyttäjän Lord of Hope kuva
Lord of Hope

Persian prinssin akrobatia puree yhä.

Käyttäjän Akutsi kuva
Akutsi
Käyttäjän jones kuva
jones

kyllä tähän koukkuun jäi :)

Käyttäjän Cyrus kuva
Cyrus

Yksi suosikeistani PS2/Xbox/GC-generaatiolta.

Käyttäjän Silent Hill kuva
Silent Hill

Erinomainen. Ainakin paljon tallennuspaikkoja.

Käyttäjän Apinaboy kuva
Apinaboy

Kuten edellinen sanoi: Paras POP, IKINÄ!

Nostoja