Pelimaailma on pullollaan mitä moninaisimpia sankareita ja pahiksia. Erityisesti Japanissa on muodissa ilmiö, jossa eri yritysten pelien pahiksia ja sankareita niputetaan yhteen peliin yleensä jonkun sekavan ulottuvuusseikkailuverukkeen perusteella. 3DS:n kesän pelijulkaisuvalikoimaa piristävä Project X Zone on yksi tämän lajityypin edustajista.
Tämän tyyliset pelit ovat yleensä mätkintäpelejä, mutta Project X Zone yrittää kovasti olla taktinen roolipeli. Työkaluiksi se tarjoaa yli 60 hahmoa Segan, Namco Bandain ja Capcomin peleistä, mikä on määränä varsin kunnioitettava.
Tekosyynä eri pelien sankareiden yhteiselle reissulle on jälleen mikäs muukaan kuin ulottuvuusmatkailu. Joku on varastanut mystisen porttikristallin, minkä seurauksena eri universumeihin avautuu portaaleja, jotka heittelevät niiden asukkaita sinne ja tänne. Tyhjästä ilmestyvät uudet tuttavuudet ja viholliset onnistuvat lähinnä panemaan sekä pelaajan että pelihahmojen pään pyörälle. Meininki pysyy suurimman osan ajasta tarpeettoman sekavana. Peli osaa onneksi nauraa itselleen, sillä tarinan sekavuuden ymmärtävät myös pelihahmot. Hämmentävän tarinan sijaan Project X Zonea seuraakin mieluiten sen hahmojen ja näiden välisten keskusteluiden ansiosta.
Vaikka pelissä on suhteellisen kattava ja jatkuvasti päivittyvä tietopankki tuntemattomista ja tutuista hahmoista, saa dialogista eniten irti, mikäli pelit ovat entuudestaan tuttuja. Esimerkiksi Frank West ottaa kuvan jokaisesta kohtaamastaan uudesta naispuolisesta hahmosta, ja peli jaksaa irvailla Ghosts’n Goblinsin Arthurin taipumukselle menettää vahingoittuessaan panssarinsa. Vastaavia viittauksia peli on pullollaan, mutta hahmojen suunnaton määrä johtaa siihen, että todennäköisesti ainakin osa on enemmistölle pelaajista tuntemattomia.
Sekavan tarinan ja hauskojen peliviittausten alla Project X Zonen on siis tarkoitus olla taktinen roolipeli. Tämä tarkoittaa sitä, että hahmoista muodostettuja taistelupareja tai -kolmikoita liikutellaan vuoropohjaisesti taistelukartalla, jossa majailevia vihollisia pyritään kukistamaan. Varsinaisen hyökkäystoimenpiteen jälkeen peli kuitenkin siirtyy lähinnä mätkintäpeliä muistuttavaan taisteluruutuun, jossa erilaisia tuki- ja yhdistelmähyökkäyksiä laukaisemalla pyritään saamaan aikaiseksi mahdollisimman pitkiä hyökkäysketjuja. Ne poikivat paitsi parempaa vahinkoa, myös kokemus- sekä esinepalkintoja. Idea on periaatteessa kiva, ja sen soveltamista näkisi lajityypin peleissä enemmänkin.
Kiva idea vesittyy sillä, että mistään varsinaisesta strategiasta tai taktikoinnista ei pelatessa voi puhua. Pelin käsitys haasteesta on pistää sankareita vastaan kymmenittäin ja taas kymmenittäin tusinahirviöitä sekä naurettavalla osumapistemäärällä varustettu pomo. Vihollisten hyökkäyksiltä puolustautuminen on suhteellisen helppoa, ja parannusesineiden helppo saatavuus sekä rajaton käytettävyys johtavat siihen, että kuolema ei koita kovinkaan helposti. Taintunut sankariryhmä on helppo herättää henkiin – paitsi silloin, kun tehtävä on erikseen säädetty epäonnistumaan jonkun taisteluparin kaatuessa. Tämän varominen onkin ehkä pelin ainoa taktinen elementti.
Kun taktinen pelaaminen on käytännössä monotonista takomista ja tarina sekava, jää Project X Zonen ainoaksi kantavaksi elementiksi eri pelien hahmojen välinen sanailu. Niinpä Project X Zonea voisikin ennemmin luonnehtia pelisankarien fanituotteeksi kuin varsinaiseksi peliksi. Pelinä se on valitettavasti tylsä ja itseään toistava.