Kosteaa kauhua Japanista
Japanista on jo vuosien ajan tullut kauhuteoksia, jotka omaperäisellä otteellaan ovat pelotelleet länsimaisia katsojia, lukijoita ja pelaajia valkopyykille. Tuorein yrittäjä Project Zero: Maiden of Black Water omaa ainakin kunniakkaat sukujuuret, sillä se on perinteisesti hyvin pelottavan Fatal Frame -pelisarjan tuorein osa.
Väristyksiä ei pelistä puutu tälläkään kertaa, sillä Project Zeron parasta antia on sen tunnelma. Tarina pyörii syrjäseudun temppelikompleksin ympärillä. Paikka on saanut ikävän maineen siitä, että paikalliset nuoret naiset tulevat sinne tekemään itsemurhia. Ei tarvitse olla kummoinenkaan salatieteilijä arvatakseen, että kummituksiahan siitä syntyy. Niinpä kolme nuorta seikkailijaa saapuu temppelille tekemään kukin omia tutkimuksiaan, ja ennen kuin ehtii ”nekoa” sanoa, kaikki ovat jo liemessä.
Project Zero ei ole markkinoiden kaunein peli, mutta se ottaa grafiikastaan paljon irti. Valaistusefektit on tehty viimeisen päälle, joten raunioituneita temppelirakennuksia, majataloja ja kylpylöitä kelpaa ihailla kuun valossa tai laskevan auringon oranssissa hohdossa.
Myös se pääasia – eli kummitukset – on tehty kunnolla. Japanilaisen tyylin mukaiset kummitukset ovat kuin haalistuneita ja vääristyneitä versioita entisistä ihmishahmoistaan ja kantavat ikuisesti mukanaan merkkejä siitä, miten heidän henkensä aikanaan riistettiin. Peli ei harrasta hirveästi mitään säikyttelyä, vaan enemmänkin hidasta tunnelmanrakentelua. Varjoisissa nurkissa näkyy aavemaisia hahmoja, ympäriltä kuuluu outoja ääniä, ja selkäpiitä karmii urakalla.
On harmi, että Project Zeron pelattavuus ei ole samalla tasolla tunnelman kanssa, sillä jos näin olisi, peli voisi olla erinomainen tapaus. Nyt sen kohtalona taitaa olla jäädä pienen porukan kulttihitiksi, sillä pelinautinnon tiellä on monta mutkaa.
Kuten Fatal Frame -peleissä yleensäkin, pelaajan ainoa ase pimeyden voimia vastaan on maaginen kamera, Camera Obscura. Sen kautta räpsityt kuvat vahingoittavat ja lopulta tuhoavat aaveita sekä antavat pelaajan nähdä menneisyyteen. Näin siis ratkotaan pulmia sekä taistellaan.
Taistelu on ideana mitä mainioin. Wii U:n ohjain nostetaan naaman eteen kuin kamera konsanaan, ja sitten sen näytön läpi tihrustellaan kummituksia ja yritetään kameraa kääntelemällä ja maailmassa liikkumalla vangita mahdollisimman monia kummituksen heikkoja kohtia kerralla filmille.
Valitettavasti homma ei vain toimi. Ohjaimen liikkeiden tunnistus töksähteli vähän väliä, mikä on nopeatempoisessa taistelussa todella turhauttavaa. On raivostuttavaa kuolla, koska pomokummitus pääsi iholle ohjaimen jäätyä pariksi sekunniksi tuijottamaan seinää.
Ohjaimen painikkeisiin on myös tungettu aivan liikaa kontekstipohjaista sisältöä. Esimerkiksi olkanäppäin tekee vähän kaikkea esineiden katselusta kuvien ottamiseen aina sen mukaan, minkä esineen lähellä seisoo – oikopolku turhautumiseen tämäkin.
Mielipiteeni vaihtelivat pelisessioideni aikana laidasta laitaan. Välillä pidin Project Zerosta kovasti ja olin antamassa sille jo enemmän pisteitä. Tunnelma on todellakin mitä mainioin, ainakin aluksi. Tekniset ongelmat ja runsas toisto kuitenkin söivät kauhulta terän. Kummituksia tulee pelin edetessä vastaan liian tiheästi, ja tarina palaa kerran toisensa jälkeen samoihin paikkoihin. Tuttu ei ole pelottavaa, ei vaikka se tulisi Japanista.
Jos uteliaisuus kuitenkin heräsi, kannattaa peli tsekata itse. Se on nimittäin ilmaista, sillä Project Zeron kaksi ensimmäistä lukua voi pelata ilmaiseksi, minkä jälkeen pelin voi päivittää maksua vastaan täysversioksi.
