Tekijä: Airtight Games
Julkaisija: Square Enix
Myynnissä: nyt
Pelikoneet: PS3, Xbox 360 (testattu)
Moninpeli: Ei
Samalla koneella: Ei
Portalin jalanjäljissä
Onko Kim Swift tuttu nimi? Jos ei, niin hänen pelinsä taatusti on, sillä Swift oli yksi siitä opiskelijaporukasta, jonka Valve bongasi DigiPen-koulusta. He palkkasivat koko tiimin ja ostivat oikeudet heidän Narbacular Drop -peliinsä. Ei kuulosta tutulta? No ehkä tämä kuulostaa: opiskelijoiden prototyypin pohjalta tehtiin tämän sukupolven parhaisiin peleihin kuuluva Portal.
Portal 2:n kehityksen aikana Swift kuitenkin jätti Valven. Monet spekuloivat, että hän ei halunnut tehdä enää Portalin tyylisiä pulmapelejä, mutta nyt on aika selvää, että se ei ollut Swiftin lähdön syy – Quantum Conundrum on juuri sitä samaa. Tosin valitettavasti ei aivan yhtä laadukkaasti tehtynä.
Pörröinen kassakaappi
Quantum Conundrum tuntuu Portal-veteraanin perspektiivistä kotoisalta heti alkumetreiltä saakka. Pelaaja on hassun ja hullun keksijäsetänsä luo vierailulle saapuva nuorukainen, joka ei ole ehtinyt purkaa matkalaukkujaankaan, ennen kuin setä on jo kadonnut toiseen ulottuvuuteen. Sillä välin kun pelaaja pulmailee tiensä läpi sedän kartanon yrittäessään palauttaa häntä meidän ulottuvuuteemme, setä itse huutelee herjoja ja huumoria ulottuvuuksienvälisen kommunikaattorinsa kautta. GLaDOS-yhtäläisyydet ovat selviä, mutta Star Trek: The Next Generationin Q:na mainetta niittänyt John DeLancie vetää roolinsa hyvin ja huumori on oikeasti hauskaa.
Pesäero vedetään taidetyylissä. Siinä missä Portal on kliininen ja virtaviivainen peli, Quantum Conundrum tuo enemmänkin mieleen Team Fortress 2:n. Suoria kulmia ei juuri löydy, vaan kaikki on sarjakuvamaisen vinksahtanutta ja vääristynyttä. Taidetyyli onnistuu pumppaamaan erinomaisesti persoonallisuutta peliin, jonka aikana ei nähdä lainkaan eläviä olentoja.
Erityisen vaikuttavaa tämä on sen takia, että Quantum Conundrumissa ei ole vain yhtä graafista tyyliä, vaan kolme. Pelin keskeisenä mekaniikkana on kyky hyppiä ulottuvuudesta toiseen. Yhdessä näistä kaikki on pörröisen pehmoista, toisessa taas kivikovaa. Niinpä tiimi on joutunut suunnittelemaan kaiken niin, että se näyttää yhtä hyvältä untuvaisen pehmoisena kuin metallisen särmikkäänä – erinomaista graafista suunnittelua alusta loppuun. Ongelmat liittyvätkin enemmän pelattavuuteen.
Lentävän ohjaimen yö
Quantum Conundrum on todellakin ensimmäisestä persoonasta kuvattu pulmapeli, jossa ratkotaan ongelmia manipuloimalla ulottuvuuksia. Pulmasta riippuen käytössä on yhdestä neljään eri vaihtoehtoa, jotka muuttavat esineet höyhenenkevyiksi tai hirvittävän painaviksi, hidastavat aikaa tai flippaavat painovoiman ympäri. Kaikki tuovat mukanaan sivuvaikutuksia: esimerkiksi lyijyulottuvuudessa esineet muuttuvat myös niin tiiviiksi, että lasersäteet eivät tuhoa niitä.
Kun peli pääsee vauhtiin, tyypillisessä pulmassa pitää esimerkiksi noukkia normaalisti painava esine höyhenenkevyessä ulottuvuudessa, heittää se kohti laserkenttää ja sitten flipata se lyijyksi läpilennon ajaksi. Sitten pitää hidastaa aikaa sen verran, että ehtii tasohyppelemään kiertoreittiä pitkin toiselle puolelle ja ottamaan heitetyn esineen kiinni, jotta voi painaa sillä napin alas ja avata oven.
Kuulostaako sekavalta? Sitä se myös on. Pelissä pulmien ratkaisut ovat usein ilmiselviä ensisilmäyksellä ja se vartin jumitus tulee siitä, että pelaaja yrittää naputella ohjaimen seitsemää käytössä olevaa nappia hirveällä vauhdilla ja tarkkuudella – vauhdilla ja tarkkuudella, joihin ohjaussysteemi ei aivan pysty. Ja kun homma menee väistämättä pieleen, se turhauttaa. Reippaasti.
Lisäharmia tulee siitä, että uudelleenpeluuarvo on vähäinen. Koska pulmissa on aina käytössä tietyt työkalut ja palikat, niihin on vain yksi ratkaisu. Kun se on keksitty, myöhemmillä kerroilla voi vain yrittää tehdä samat asiat nopeammin.
Välillä siis tökkii, mutta jos ongelmien kanssa pystyy elämään, veikeä tunnelma ja ihan hauskat pulmat kyllä viehättävät läpipeluun ajan. Hauska peli siis, mutta Portalin tasoista klassikkoa tästä ei saa kirveelläkään.